sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

Idealismin kasvustoa

Taide ja filosofia

Idealismin maaperässä on kasvanut joukko taiteen totuutta sivuavia ajatuksia, joilla ei sinänsä ole välttämätöntä yhteyttä tähän suuntaukseen – mikä näkyy siitäkin, että niitä tavataan myös muualla – mutta jotka saavat tukea sen yleisestä todellisuuskäsityksestä. Yksi tällainen on taiteen ja filosofian suhteen pohdinta.

Platonin mukaan »filosofian ja runouden välinen riita on jo vanhaa perua»,[1] ja koska hänen mielestään taide ei tavoita ideoita, filosofia on totuuden tavoittelussa ylivertainen. Aristoteleen mielestä taas »runous on historiaa filosofisempaa ja vakavampaa».[2] Sana σπουδαιότερον eli edellisen lainauksen »vakavampaa» on käännetty suomeksi myös sanoilla ›ylevämpi› (Calamnius) tai ›arvokkaampi› (Korhonen & Korhonen).[3] Aristoteleen perusteena on nimenomaan se, että taide kurkottaa yksittäistapausten taakse yleisempiin totuuksiin. Näin taide vähintäänkin lähestyy filosofiaa.

Tässä jälkimmäisessä hengessä on Kaarlo Marjanen muotoillut mietelmänsä: »Suuren taiteen päämäärä on totuus – totuus todellisuuden uhalla ja totuus todellisuuden yllä.»[4] Hän selvittää asiaa laajemmin seuraavasti:

»Todellisuus ei vaativimmassa mielessä ole totta. Se on niin hämmennyttävän täynnä sivuseikkoja, sattumia ja joutavuuksia, että tuskin mikään pääsee siinä tapahtumaan täydesti siten kuin sen keskeisistä edellytyksistänsä käsin pitäisi tapahtua. Taiteessa tapahtuu kaikki olennaisemmin, yliloogillisenakin loogillisemmin, tyypillisemmin ja puhtaammin. – Taide on todellisuutta johdonmukaisempi todellisuus. Se on todellisuudesta ilmi suodatettu ja siitä usein irralleen ylennyt totuus.»[5]

Sikäli kuin taiteen katsotaan tavoittavan ideoita, tunkeutuvan aatteelliseen ulottuvuuteen, tuovan tajuttavaksi henkistä todellisuutta, voisi olettaa, että taide etääntyy arjesta ja kouraantuntuvasta ympäristöstä. Oletus on väärä kahdella tavalla.

1) Ensiksi taide saa meidät näkemään ympäröivän maailman monipuolisemmin. Kun nimittäin jonkin ilmiön taustaksi asetetaan sen idea, tajutaan entistä selvemmin sen puutteet ja ansiot. Huomataan, että tässä suhteessa se jää jälkeen idean vaatimuksista, mutta tuossa suhteessa se on lähellä. 2) Toiseksi ymmärretään, mihin suuntaan asiaa pitäisi muuttaa, jos mielitään parantaa sitä. Taiteesta tulee siis myös epäkohtien arvostelua ja osa kamppailua kohti parempaa maailmaa.

Hegel ja absoluuttinen henki

G. W. F. Hegel ei pitänyt luonnon jäljittelyä taiteessa olennaisena. Luonto on niin runsasta ja monipuolista, että taide ei tavoita sitä; »pelkkänä jäljittelynä taide ei vedä vertoja luonnolle vaan näyttää madolta, joka yrittää madella norsun perässä».[6] Taiteen täytyy siis valikoida, korostaa ja järjestää, mutta tämä ei ole niinkään haitta tai puute vaan tie korkeampaan arvoon:

»Taide poistaa ilmiöiden todellisesta sisällöstä kehnoon ja katoavaiseen maailmaan kuuluvan näennäisyyden harhoineen ja antaa sille korkeamman hengestä syntyneen todellisuuden.»[7]

Aristoteleen ajattelutapaa myötäillen myös Hegelin mukaan on siis »hankalampaa tunkeutua idean yhteyteen luonnon ja arkitodellisuuden kovan kuoren läpi kuin taideteosten kautta».[8] Taideteokset on kyllä laadittu »aisteille, tunteelle, havainnolle ja kuvittelukyvylle»,[9] mutta tästä ne nousevat korkeammalle tasolle ja »kyllästävät hengellä sen, mikä on aistein havaittavaa»;[10] kauniissa taideteoksissa »aistisella on henkisen leima ja ilme».[11] Niissä otetaan käsiteltäväksi »jokin ihmisen kiinnostuksen kohde» ja tuodaan se esille »puhtaampana ja läpinäkyvämpänä kuin on mahdollista ei-taiteellisen todellisuuden maaperällä».[12] Näin »taideteos sijoittuu välittömän aistillisuuden ja ideoihin perustuvan ajatuksen puoliväliin».[13] Hyvä taideteos ei ole »pelkkää viivaa, koukeroa, pintaa, syvennystä, uurrettua kiveä, värejä, ääniä, sointuvia sanoja» vaan tuo esiin »sisäistä elävyyttä, tunnetta, sielua, sisältöä ja henkeä».[14]

Mainittakoon, että paikoin Hegel tuntuu epäilevän, että joitakin taideteoksia ja taiteenlajeja, varsinkin soitinmusiikkia, uhkaa vaara, että jälkimmäinen puolisko (sisältö ja henki) jää vajaaksi tai mitättömäksi. Siinä missä kirjallisuudessa eli »runoudessa» – tuossa »universaalisessa hengen taiteessa», taiteessa »tällä korkeimmalla tasollaan»[15] – »annetaan sisältöä ja ajatusta täynnä oleva kuvaus ihmisestä, hänen syvällisistä pyrkimyksistään ja häntä liikuttavista voimista», musiikkia uhkaa tyhjyys.[16] Sävellysten »varsinaiseksi alueeksi jää – – muodollisempi sisäinen olemus, puhdas soiminen»,[17] ja kun »musiikki on irtautunut selvästä sisällöstä ja näin palannut omaan elementtiinsä», sen tarjoama nautinto

»on keskittynyt vain yhteen puoleen, nimittäin siihen mielenkiintoon, jonka kohteena ovat sävellyksen puhtaan musiikilliset piirteet ja taidokkuus, eikä tämä kuulu muille kuin asiantuntijoille eikä liity juurikaan yleisinhimilliseen mielenkiintoon taidetta kohtaan».[18]

Näin musiikki keskittyessään pelkästään »sarjaan yhdistelmiä, muutoksia, vastakohtia ja välityksiä» voi jäädä »tyhjäksi, merkityksettömäksi», eikä sitä siis »voi vielä pitää taiteena, koska siitä puuttuu taiteen tärkein osa, henkinen sisältö ja ilmaisu».[19]

*

Jos taideteos ei ole sisällyksetön vaan tuo esiin »sisäistä elävyyttä, tunnetta, sielua, sisältöä ja henkeä», mitä tämä merkitsee teoksen totuuden ja kauneuden kannalta? Sitä että teos on tosi ja kaunis ja että nämä ovat yhtä ja samaa.

Hegel tietää, että on muunkinlaisia kauneuskäsityksiä, esim. Aloys Hirtin (1759–1837) ajatus, että kauneus on luonteenomaisuutta. Sen mukaan taideteokseen (Hegelin sanoin)

»pitää sisällyttää ainoastaan sellaista, mikä nimenomaan kuuluu vain sisällön olennaiseen ilmentämiseen ja ilmaisemiseen, sillä minkään ei pidä osoittautua joutavaksi eikä ylimääräiseksi».[20]

Tämä on kyllä oikein mutta myös riittämätöntä, koska se tarjoaa »vain puhtaan muodollisen määrityksen» eikä ota kantaa siihen, »mitä taiteen kauneudessa pitäisi luonnehtia ja mitä ei»; se ei kerro mitään »kauneuden sisällöstä».[21] Kauneus on kuitenkin myös sisällöllinen asia.

Tämä ajatus tulee ymmärrettävämmäksi, kun taustaksi asetetaan Hegelin yleinen käsitys todellisuudesta. Idealismin perinteen mukaisesti Hegelin mielestä »empiirinen sisäisen ja ulkoisen maailman piiri ei – – ole varsinaisen todellisuuden maailma», vaan »aito todellisuus löytyy vasta välittömän aistimisen ja ulkoisten kohteiden tuolta puolen».[22] Aistiminen (joka pitää sisällään myös sisäisen aistimisen eli tunteet) ei siis tavoita varsinaista olevaista, »sillä ensisijaisesti todellista on kaiken itseensä sisällyttävä henki».[23] Hengen ohella Hegel saattoi viitata tähän perimmäiseen olevaiseen myös puhumalla maailmanhengestä, jumalasta, ideasta, käsitteestä, järjestä tai absoluutista.[24]

Jos ajatellaan, että »ainoastaan idea on varsinaista todellisuutta», on luontevaa ajatella myös, että »kaikella olevaisella on totuutta vain sikäli kuin se on idean olemassaoloa». Totuudesta voidaan siis puhua, kun käsillä oleva todellisuus »vastaa käsitettä». Tällöin ei Hegelin mukaan käytetä sanaa sen subjektiivisessa merkityksessä, »jossa olevainen osoittautuu minun kuvitelmieni mukaiseksi», vaan objektiivisessa merkityksessä, jossa »minä tai ulkoinen kohde, teko, tapahtuma, tilanne todellisuudessaan tekee käsitteen itsessään todelliseksi».[25]

Lyhyesti sanottuna olio on tosi, kun se vastaa ideaa. Sointu on todella oktaavi eli tosi oktaavi, kun taajuuksien suhdeluku on 1:2. Metalli on tosi kultaa, kun se on 24 karaattista. Ihminen on tosi ystävä, kun hän pysyy ystävänä myös koettelemusten keskellä ja näin toteuttaa ja tekee todelliseksi ystävän idean.

Näin ajateltuna totuus käy pitkälti yksiin kauneuden kanssa. Tosi oktaavi on myös puhtaan kaunis oktaavi eikä korvia raastavan epävireinen oktaavi. Kaikki tosi ei ole kaunista, sillä kaikki henkinen ei saa itseään vastaavaa ulkoista olemassaoloa, mutta kaikki kaunis on totta. Kun »käsite on välittömästi yhtä ulkoisen ilmentymänsä kanssa, idea ei ole vain tosi vaan myös kaunis», ja niinpä »kauneus määrittyy idean aistittavaksi ilmentymäksi ja loistoksi».[26]

Olkoon esimerkkinä roomalaisaikainen kopio Praksiteleen noin 350 eKr. veistämästä Apollon sauroktonos -patsaasta:

Hegel ei kirjoita nimenomaan tästä veistoksesta vaan antiikin Kreikan patsaista yleisellä tasolla. Jos pohditaan, kuinka henki voi ruumiillistua selvästi havaittavaksi kohteeksi, päädytään hänen mukaansa ihmishahmoon, sillä »vain ihmisruumiissa henki ilmenee riittävässä määrin».[27] Mikä tahansa ihmisen muoto ja hahmo ei kuitenkaan kelpaa. Esim. eläimelliset tai petomaiset piirteet pitää vaimentaa, virheet korjata. Vaaditaan puhdistamista:

»Ihmisruumis muotoineen ei kuitenkaan kelpaa klassiselle taiteelle pelkkänä aistioliona vaan ainoastaan hengen läsnäolona ja luonnonhahmona, ja siksi siitä täytyy poistaa kaikki puutteet, jotka kuuluvat pelkkään aistimaailmaan ja ilmenemisen satunnaiseen rajallisuuteen.»[28]

Näin päädytään antiikin klassisen kuvanveiston ihanteelliseen ihmisvartaloon. Se edustaa taiteen historian keskikohtaa ja lakipistettä. Taide tuli valmiiksi ja »saavutti huippunsa juuri siinä, että henkinen läpäisi täysin ulkoisen ilmentymänsä». Klassisesta taiteesta tuli »kauneuden valtakunnan täydellistymä. Mikään ei voi olla eikä mistään voi tulla kauniimpaa.»[29]

*

Hegel arvosti taidetta. Hänen mukaansa kansat »ovat sisällyttäneet taideteoksiinsa arvokkaimpia sisäisiä huomioitaan ja käsityksiään».[30] »Taiteesta on tosiasiassa tullut kansojen ensimmäinen opettajatar.»[31] Kaikki taiteen laajaan piiriin luettu ei tietenkään ole tällaista, sillä taideteoksia voidaan käyttää

»ohimenevän leikin tapaan palvelemaan mielihyvää ja viihtyvyyttä, somistamaan ympäristöä, tekemään ulkoisista elinoloista miellyttäviä».[32]

Mutta olemuksensa saavuttanut taide, todellinen taide, oikea taide, on nimenomaan tällaista; se on hengen ja siis myös ihmisen itsetiedostuksen väline tai tapa:

»Taide on tosi taidetta vasta – – kun se on tapa tiedostaa ja ilmaista – – ihmisten syvimpiä pyrkimyksiä ja hengen laajakantoisimpia totuuksia – – aistein havaittavassa muodossa – –.»[33]

Se kertoo meille totuuden meistä itsestämme; se kertoo, mitä me oikeasti olemme.

Hegel sanoo historiaa eteenpäin vievistä ihmisistä, että he »oivalsivat sen, mikä on tarpeen ja mitä ajassa liikkuu», ja juuri tämä

»on heidän aikansa ja heidän maailmansa totuus, niin sanoaksemme seuraava (suku)polvi, joka oli sisäisesti jo valmis. Heidän asiansa oli tietää tämä yleinen, heidän maailmansa kannalta välttämätön lähin aste.»[34]

Samaa voi sanoa totuudellisesta taiteesta. Sekin kurottaa seuraavalle korkeammalle asteelle.

Näin taide »asettuu yhteiseen piiriin uskonnon ja filosofian kanssa»[35] ja esim. luonnontieteen yläpuolelle. Tosin mainittu »aistein havaittava muoto» asettaa rajoituksensa, niin että taide ei yllä ylimpiin totuuksiin, joihin puolestaan filosofia yltää.

Henki on »kaiken itseensä sisällyttävä»,[36] ja siksi myös aineellinen maailma on oikeastaan henkeä, tosin itsestään vieraantunutta henkeä. Hegelin mukaan koko maailmanhistoria on hengen tulemista itsestään tietoiseksi. Samaan tapaan kuin ihmisestä saatetaan sanoa, että hän löytää itsensä, tulee siksi mitä hän piilevästi on ollut alusta alkaen, samaa voidaan sanoa myös maailmanhistoriasta. Siinä on keskeistä, kuinka henki

»hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on, ja kuten idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto, niin sisältävät myös jo hengen ensimmäiset jäljet virtualiter koko historian».[37]

Voitaisiin siis sanoa niinkin, että totuus taimesta on täysikasvuinen puu, »puun koko luonto», ja niin kuin taimi tulee ajan myötä täysikasvuiseksi, myös maailmahenki historian kuluessa »saavuttaa totuutensa, tietoisuuden itsestään».[38]

Myös aineellinen maailma ja kaikki elämänmuodot ovat osa tätä tiedostamisen tapahtumasarjaa. Henki ikään kuin tuottaa itsestään kivikunnan, kasvikunnan ja eläinkunnan saadakseen selville, mitä se itse asiassa on. Esim. lintu lentämisensä vapaudessa toteuttaa henkeen kuuluvaa vapautta, mutta loppujen lopuksi puutteellisesti, sillä hengen vapaus on jotain enemmän kuin linnun lennon vapaus. Henki ei toteudu eläinkunnassa täydellisesti, ja siksi se jatkaa itsetutkiskeluaan ihmisessä. Kun ihminen tavoittaa ja ymmärtää ihmisyydestä jonkin uuden korkeamman tason, tällöin myös maailmanhenki tiedostaa itsestään uuden puolen. Jos ihminen »todella tietää Jumalasta, hän myös todella tietää itsestään, sillä nämä kaksi puolta vastaavat toisiaan».[39]

*

Myös taiteen historia on osa tätä historian kokonaisuutta. Sen eri vaiheissa ihminen syventää käsitystään itsestään ja sitä kautta hengestä yleisemmin. Edellä oli esimerkki klassisesta taiteesta, joka Hegelin mukaan edusti taiteen kehityksen lakikohtaa.

Sitä ennen oli epäkypsä symbolinen taide, ja sen jälkeen seurasi ikään kuin ylikypsä vaihe, romanttinen taide, joka on kyllä henkisempää ja siinä mielessä korkeampaa kuin klassinen taide. Se on kuitenkin jo luisumassa pois taiteen alueelta, koska tavoittelee senlaatuista henkisyyttä, joka ei saa täydellistä toteutustaan aistimaailmassa.

Muinaisen Egyptin arkkitehtuuria edustavat esim. pyramidit, jotka »tuovat eteemme yksinkertaisen kuvan symbolisesta taiteesta sinänsä».[40] Sisään suljettu muumio edustaa henkeä, joka ymmärretään tässä kulttuurivaiheessa vain hämärästi. Henki ei saa täsmällisempiä määreitä eikä siis myöskään minkäänlaista ulkoistusta. Rakennelman ulkonäöllä ei ole yhteyttä muumioon. Näkyvä hahmo »jää sisällölleen täysin ulkoiseksi muodoksi ja koteloksi».[41] Pyramidit »ovat valtavia kiteitä, jotka kätkevät uumeniinsa sisäisyyden».[42]

Klassisessa taiteessa näkyi antiikin kreikkalaisten saavuttama totuus, heidän ymmärryksensä hengestä. Egyptiläisiin verrattuna se edusti edistyneempää tietoisuutta (jos käytetään Hegelin jälkeistä marxilaista sanastoa).

Sen jälkeen ymmärrys edelleen syveni. Tajuttiin, että henki on viime kädessä sellaista sisäisyyttä, joka ei voi toteutua täydellisesti edes ihmisen idealisoidussa ruumiissa. Se on mieluummin sitä syvyyttä, jota aavistamme sielukkaissa kasvoissa. Hegel saattoi sanoa hengestä, että sen »sisäisin olennainen luonto on näet juuri ajattelu», mutta hän sanoi myös, että »aineen substanssi on paino», kun taas »hengen substanssi, olemus, on vapaus».[43]

Itsetiedostuksensa matkalla henki siis ikään kuin ensin huomaa luonnon ulkoisuuden riittämättömäksi, ja sitten se tajuaa myös ihmisen luoman taiteen vajavaiseksi. Kummatkaan eivät vie perille. Niinpä todellisuuden ulkoisuus ei enää varsinaisesti kiinnosta vaan voidaan jättää syrjään, omaan olemiseensa.

Siksi klassista seuraavassa romanttisessa taiteessa aistimellinen ulkoisuus esitetään »epäolennaisena ja ohimenevänä».[44]

»Sisäisyys juhlii riemuvoittoaan ulkoisesta ja antaa voiton näkyä ulkoisesti ja ulkoisuudessa niin, että aisti-ilmiöt vajoavat arvottomuuteen.»[45]

Se näkyy taiteen piirissä esim. realismin nousuna, arkisuuden ja rumuudenkin esittelynä. Mutta tällöinkin hengen tulee loistaa.

Hegelin esimerkkinä ovat hollantilaiset laatukuvat, jotka hänen mielestään ovat »erittäin puoleensavetäviä».[46] Näissä maalauksissa kuvataan ihmisiä arkisissa tilanteissa, »kapakoissa, häissä ja tansseissa, juhlimassa ja juomassa», ja vaikka esiintyy myös »riitoja ja tappeluita», kokonaisuutta leimaa »oikeutetun nautinnon henkinen iloisuus». Hollantilaisten maalauksissa »on vain iloista ja hauskaa, myös naiset ja tytöt ovat mukana, ja vapauden ja riemukkuuden tunne läpäisee kaiken ja jokaisen».[47]

 Tässä yhteydessä Hegel nostaa esiin yksittäisenä teoksena espanjalaisen Bartolomé Esteban Murillon maalauksen Viinirypäleiden ja melonien syöjät (noin 1650):

Hegel toteaa, että pojat ovat »rähjäisissä vaatteissa ja köyhiä, syövät meloneita ja viinirypäleitä», mutta silti

»nimenomaan tässä köyhyydessä ja puolialastomuudessa loistaa sisäisesti ja ulkoisesti vain täydellinen huolettomuus ja suruttomuus – – täynnä terveyden ja elämänilon tunnetta».[48]

Maalauksen katsoja ikään kuin kohtaa oman henkisen vapautensa ja mahdollisesti pohtii sen ulottuvuuksia.

*

Loppujen lopuksi kaikki ihmisen tekeminen – niin kuin kaikki muukin maailmassa – on hengen itsetiedostusta. Ihminen kohtaa itsensä myös arkisissa toimissaan, vaikkapa heitellessään huvikseen kiviä jokeen:

»Poika heittää kiven jokeen ja ihailee sitten veteen piirtyviä renkaita teoksena, jossa hän saavuttaa näkemyksen siitä, mikä on hänen omaansa.»[49]

Tätä samaa kehittyneemmällä tasolla on taide; »henki tarjoaa itselleen taiteen muodossa tietoisuutta itsestään».[50]

»Yleinen tarve taiteeseen perustuu siis ihmisen järjelliseen tarpeeseen nostaa sisäinen ja ulkoinen maailma henkisen tietoisuuden kohteeksi, jossa hän jälleen tunnistaa oman itsensä.»[51]

Ihminen on toisaalta olemassa muiden luonnonolioiden tavoin, mutta lisäksi hän pohtii tätä olemistaan, »ihminen henkenä kahdentaa itsensä», hän »katsoo itseään, asettaa itsensä tarkastelun kohteeksi».[52] »Tässä itsensä kahdentamisessa hän saattaa itsensä ja muiden havaittavaksi ja tiedettäväksi sen, mitä hänessä on.»[53]

Juuri tämä kahdentaminen, tämä itsensä tarkastelu, saa taiteen asettumaan yhteiseen piiriin uskonnon ja filosofian kanssa. Tämä piiri on absoluuttisen hengen piiri. Siinä henki tutkii henkeä, ihminen ihmisyyttä, sitä mitä hän voisi olla, mihin entistä korkeampaan hänestä olisi. Siihen piiriin ei kuulu eduskuntavaaleissa äänestäminen, jossa ihminen on suhteessa valtioon (joka Hegelin jaottelussa kuuluu objektiiviseen henkeen, ei absoluuttiseen henkeen), mutta siihen piiriin kuuluu vaikkapa teatterissa käyminen, jossa ihminen tarkastelee itseään ja pohtii mahdollisuuksiaan. Taiteen »todellinen tehtävä on saattaa hengen korkeimmat pyrkimykset tietoisuuden piiriin».[54]

Myöskään luonnontiede ei kuulu absoluuttisen hengen piiriin, vaikka luonnon tutkiminen on väistämättä myös hengen tutkimista (koska viime kädessähän kaikki on henkeä). Luonnossa henki on kuitenkin vain enemmän tai vähemmän piilevänä, ei itsenään, ajatteluna. Siksi luonnontiede on totuuden tavoittelussaan taidetta, uskontoa ja filosofiaa alemmalla asteella. Se ei pääse käsiksi itse asiaan.

*

Vaikka Hegelin järjestelmässä taide siis kuuluu absoluuttiseen henkeen, se ei ole ylin aste; »taide ei kuitenkaan missään tapauksessa ole hengen korkein muoto».[55] Taide on hieman kuin Hegelin kuvaama ihminen, joka luottaa mielikuvitukseensa:

»Tällainen ihminen tietää täydelleen, mistä elämässä on kyse, mikä ydinasia pitää ihmiset koossa, mikä saa heidät toimimaan ja mikä voima heissä vaikuttaa. Siitä huolimatta hän ei ole selvittänyt tätä sisältöä itselleen yleisinä sääntöinä eikä myöskään osaa selittää sitä toisille yleisinä mietelminä. Sen sijaan hän aina selvittelee tietoisuutensa sisältöä itselleen ja muille todellisten tai keksittyjen yksittäistapausten ja tilanteeseen sopivien esimerkkien ja muun sellaisen muodossa.»[56]

Näin ei kuitenkaan saavuteta syvempää periaatteellista, käsitteellistä ja yleistä käsitystä asioista.

Taideteoksessa »kyetään esittämään vain tiettyä totuuden piiriä ja tasoa», mutta »totuudesta on olemassa myös syvempi käsitys», jota ei voida »ottaa vastaan ja ilmaista asianmukaisesti aistimaailman materiaalilla».[57] Jos puhutaan erilaisista henkeä tai jumalaa koskevista käsityksistä, voidaan sanoa että koska kreikkalainen jumala oli hahmoltaan ihanteellinen ihminen, tämä käsitys voitiin täydellisesti esittää taiteessa. Sen sijaan »kristinusko sanoo jumalaa hengeksi ja eroaa näin kreikkalaisesta jumaluskosta»;[58] kristinuskon jumala on

»puhtaan henkinen, ja hänet tulee tajuta henkenä ja hengessä. Hänen olemassaolonsa perustekijä on siten sisäinen tietäminen, ei ulkoinen luonnonhahmo, jonka avulla hänet voidaan esittää vain epätäydellisesti eikä käsitteensä koko syvyydessä.»[59]

Jos ajatellaan, että »kristinuskossa jumala käsitetään totuudessaan»,[60] voisi edelleen ajatella, että uskonto tavoittaa totuuden täydellisesti, mutta tämä ei ole Hegelin kanta. Taiteen ja uskonnon yläpuolella on filosofia:

»Mutta tosi ei päädy ainoastaan mielteeseen ja tunteeseen kuten uskonnossa, eikä havaintoon, kuten taiteessa, vaan myös ajattelevaan henkeen; täten saavutamme yhteyden kolmannen hahmon – filosofian. Tämä on siinä mielessä korkein, vapain ja viisain hahmo.»[61]

Filosofian korkeampi asema näkyy siinä, että se kykenee kertomaan, mistä taiteessa ja uskonnossa on varsinaisesti kyse. Esim. kristinuskon oppi jumalan tulemisesta ihmiseksi, kolmiyhteisestä jumalasta ja siihen kuuluvasta isän ja pojan suhteesta on Hegelin mukaan »vain kuva», joka on otettu luonnollisen elämän piiristä eikä siksi »täysin vastaa sitä, mitä halutaan ilmaista».[62] Ilmaisun vie loppuun ja saattaa täydelliseksi filosofia, Hegelin oma filosofia: 1) isä on idea tai henki piilevänä, 2) poika se toiseus, lihaksi tuleminen, aineellinen maailma, jonka henki tuottaa selvittääkseen itselleen oman olemuksensa, ja 3) pyhä henki on lopputulos, saavutettu itsetietoisuus. Kaikki nämä kolme yhdessä ovat jumala tai henki. Hegel sanoo, että jumala

»on koko tämä teko itsessään. Jumala on alku, hän tekee tämän, mutta hän on myös vain loppu, kokonaisuus: kokonaisuutena jumala on henki. Jumala pelkästään isänä ei ole vielä totuus (ilman poikaa hänet tunnetaan juutalaisessa uskonnossa), vaan hän on pikemminkin alku ja loppu.»[63]

Myös taiteeseen pätee, että vasta filosofia paljastaa siihen sisältyvän täyden totuuden. Filosofia kurottaa sitä korkeammalle, mutta toisaalta Hegel myöntää, että taide tuo oman sisältönsä tarjolle osuvasti. Siellä missä taide

»on saavuttanut korkeimman täydellisyytensä, juuri taide kuvallisella tavallaan on totuuden sisällön sattuvin ja olennaisin esitysmuoto».[64]

Lisäksi taide voi toimia vastapainona ajattelun yksipuolisuudelle. Kun ihminen »kohottautuu ikuisten ideoiden tasolle», hän samalla »riisuu maailman sen eloisasta, hehkeästä todellisuudesta ja häivyttää sen abstraktioiksi»,[65] kun taas taide »virkistävästi elähdyttää käsitteen valotonta kuivettuneisuutta».[66]

Schopenhauer ja tahto

Hegelin vertailukohdaksi asetettakoon hänen aikalaisensa ja kilpailijansa saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer (1788–1860), joka kilpakumppaninsa tavoin asetti taiteen korkealle arvosijalle totuuden tavoittelussa. Hänen mukaansa kysymykseen »mitä on elämä» »antaa jokainen aito ja onnistunut taideteos omalla tavallaan täysin oikean vastauksen».[67]

Perimmältään todellisuus on Schopenhauerin mukaan »sokeaa pakottavuutta»,[68] jota hän kutsui nimellä tahto (Wille). Kant oli kutsunut perimmäistä todellisuutta olioksi itsessään (Ding an sich), ja Schopenhauerin mukaan siis »olio itsessään on tahto».[69] Tahto ilmenee meille esim. eläinlajeina tai luonnonlakeina. Ilmenemisen tasoja on oikeastaan kaksi, sillä ensin tahto ilmenee platonisina ideoina, jotka puolestaan ilmenevät yksilöllisinä olioina tai luonnonlakien mukaisina tapahtumina.

Schopenhauerin järjestelmässä idea on tärkeässä asemassa, ja se on eri asia kuin käsite, »johon järkevä ajattelu ja tiede kohdistuvat».[70] Nämä kaksi, arkiajattelu ja tiede, kuuluvat yhteen, sillä »tieteen erottaa tavallisesta tiedosta pelkästään sen muoto, systemaattisuus».[71] Molempien perustana on siis käsite, ei idea.

Ihmiset luovat käsitteitä niputtamalla yhteen olioita ja tapahtumia näiden yhteisten ominaisuuksien perusteella. Käsitteet ovat ihmisen tekemiä abstrahointeja yksilöistä. Ne ovat omassa tehtävässään tehokkaita välineitä. Esim. tieteet »ovat hankkineet laaja-alaisia käsitteitä, niin että ne voivat olla levollisia myös sen suhteen, mitä ehkä on tulossa».[72]

Vaikka käsitteet siis ovat hyödyllisiä, niiden avulla ei nähdä todellisuutta kovinkaan täydesti; »maailma näyttää siltä kuin kaunis seutu näyttää taistelukentän kartassa», se ei »astu esiin todessa värissään ja hahmossaan, koko oikeassa merkityksessään».[73] Tällainen käsitteisiin pohjautuva tarkastelu tavoittaa vain sen, että kohde on olemassa »tähän aikaan, tässä paikassa, näissä oloissa, näistä syistä ja näin vaikuttaen»,[74] sanalla sanoen tavoitetaan vain kohteen suhteet muihin olioihin, ja viime kädessä sen yhteydet tarkastelijan tahtoon, hänen pyyteisiinsä. Tällainen pyyteellinen tarkastelija »ei viipyile» kohteissa vaan »pälyilee», sillä hän »etsii vain omaa tietään elämässä» eikä siksi

»kiinnitä katsettaan pitkäksi ajaksi kohteeseen vaan hakee kaikesta hänelle tarjoutuvasta nopeasti vain käsitettä, jonka alaisuuteen se on vietävissä».[75]

*

Ihminen ei kuitenkaan ole vain pyyteidensä orja, hän ei ole ainoastaan »kiihkeää ja synkkää tahdon poltetta» vaan myös »vapaa, iloinen tiedon subjekti».[76] On olemassa myös pyyteetöntä tarkastelua. Tällöin ihminen »viipyy ja uppoutuu tarjolla olevan objektin vakaaseen tarkasteluun»[77] ja tavoittaa kohteet monipuolisemmin ja täydemmin; me »kykenemme käsittämään olioiden puhtaasti objektiivisen olemuksen vain silloin, kun meillä ei ole mitään pyydettä niihin».[78]

Hyvälle taiteilijalle tämä on helpompaa kuin tavalliselle ihmiselle, »luonnon tehdastavaralle».[79] Taiteilija pystyy siihen arkistenkin esineiden kohdalla ja kykenee lisäksi välittämään näkemyksensä vastaanottajalle. Tästä Schopenhauerin esimerkkinä ovat alankomaalaisten maalareiden asetelmat, joista olkoon näytteenä Willem Hedan Tupakka-asetelma vuodelta 1637:

Schopenhauer kirjoittaa tämänkaltaisista maalauksista seuraavasti:

»Tämän osoittavat meille nuo oivalliset alankomaalaiset, jotka suuntasivat tällaisen puhtaasti objektiivisen katseen mitättömimpiinkin esineisiin ja pystyttivät asetelmissaan pysyvän muistomerkin objektiivisuudelleen ja mielenrauhalle. Esteettisesti katsova ei tarkastele niitä liikuttumatta, koska ne saavat katsojan elävästi tuntemaan taiteilijan rauhallisen, hiljaisen, tahdosta vapaan mielentilan, jota tarvittiin näkemään niin mitättömiä asioita niin objektiivisesti, tarkastelemaan niitä niin tarkkaavaisesti ja toistamaan tämän katsomisen niin harkiten. Kuvan haastaessa myös katsojan mukaan sellaiseen tilaan hän usein liikuttuu yhä enemmän, koska vastakohtana on hänen oma, levoton ja kiihkeä tahtomisen vaivaama nykyinen mielialansa.»[80]

Teokset saavat siis katsojan tuntemaan taiteilijan mielentilan ja näkemään maailman taiteilijan tapaan, taiteilijan silmin; teoksia tarkastellessamme »pääsemme osallisiksi noiden henkien objektiivisuudesta»;[81] taiteilija »asettaa silmänsä meidän päähämme».[82] Tällöin ei enää tyydytä siihen, missä suhteessa oliot ovat muihin olioihin ja meidän tahtoomme, pyyteisiimme, vaan syvennytään kohteeseen itseensä, »uppoudutaan havaitsemiseen».[83] »Olioissa ei siis enää tarkastella, missä, milloin ja minkä vuoksi, vaan vain ja ainoastaan, mikä.»[84] Toisin sanoen »jokainen taideteos pyrkii näin oikeastaan näyttämään meille elämän ja oliot sellaisina kuin ne totuudenmukaisesti ovat». Moni ei luonnostaan sitä näe vaan kulkee ikään kuin usvan ympäröimänä, mutta »taide hälventää tämän usvan».[85]

Tällaisen katsomisen ja näkemisen vastinpari on idea. Pyyteetön tarkastelu paljastaa siis yksilöllisten olioiden sijasta niiden ideat. Taide johdattaa ideoiden äärelle:

»Se toistaa puhtaassa kontemplaatiossa käsitetyt ikuiset ideat, olennaisen ja pysyvän kaikissa maailman ilmiöissä, ja on toistamisen kuvaamataidetta, runoutta tai musiikkia sen mukaan, mikä kulloinkin toimii välineenä. Sen ainoa alkuperä on tieto ideoista ja ainoa päämäärä tämän tiedon välittäminen.»[86]

Vaikka idea siis on »ainoa päämäärä», voitaisiin yhtä hyvin sanoa, että päämääränä on kauneus. Kauneus ja idea kuuluvat nimittäin yhteen. Schopenhauerin mukaan »kutsuessamme jotakin kauniiksi» ilmaisemme muun ohella, »ettemme tule tietämään kohteessa yksittäistä asiaa vaan idean».[87]

Idea oli eri asia kuin käsite. Hegelillähän ne menevät usein päällekkäin, mutta Schopenhauerilla ne ovat vastakkaisia. Käsite on ihmisen tekemä abstrahointi, idea on todellisuuden osatekijä.

Eri ideat ilmentävät eritasoisesti perimmäistä olevaista, tahtoa, niin että niiden kokonaisuudesta muodostuu »objektivoitumisen tikkaat».[88] Alhaiselle tasolle kuuluu esim. raskauden tai valon idea, korkeammalle jokin eläinlaji, ja korkein »tahdon objektivoituma» on ihminen.[89] Ne olennot, jotka kuuluvat tikkaiden korkeammille askelmille, siis eläimet ja ihmiset, »paljastavat meille täydellisimmin tahdon olemuksen».[90]

Eri taidelajit ilmaisevat eri ideoita. Rakennustaiteen päämäärä on tuoda

»täydellisimpään näkyvyyteen se jäykkyyden ja raskauden välinen kamppailu, joka muodostaa kiven elämän ja tahdonilmauksen, ja silloin paljastuvat kirkkaasti tahdon objektisuuden matalimmat asteet».[91]

Historiamaalaus puolestaan tähtää korkeammalle. Sen »suuri tehtävä on esittää välittömän havaittavasti idea, jossa tahto saavuttaa objektivoitumisensa korkeimman asteen» eli ihmisen idea. Tätä ideaa välittää meille myös vaikkapa kaunokirjallisuus. Kirjailija eli »runoilija» »pitää edessämme selventävää peiliä»; hän on »ihmisyyden peili ja auttaa ihmiskuntaa tiedostamaan, mitä se tuntee ja tavoittelee».[92]

*

Schopenhauer asettuu taidekäsityksessään siis vastustamaan Platonia (jota muuten arvostaa suuresti). Hän ilmaiseekin asian selväsanaisesti: Platonin mielestä taiteen tähtäimessä »ei ole idea vaan yksittäinen olio», mutta »meidän tähänastinen erittelymme väittää aivan päinvastaista».[93] Schopenhauerin näkemys noudattaa lähinnä sitä antiikin kreikkalaisille tuttua ajatustapaa, jota myös Aristoteles kannatti. Schopenhauerin mukaan taiteilija »ymmärtää luontoa puolesta sanasta ja lausuu puhtaana julki sen, mitä luonto vain tapailee».[94] Tämä vaatii mielikuvitusta, jotta taiteilija ei näkisi vain sitä, »mitä luonto on todella muodostanut, vaan sen, mitä se pyrki muodostamaan mutta ei saanut aikaan».[95]

Taide on erityisen hyvä keino ideoiden välittämiseen, sillä Schopenhauerin mukaan »ideat ovat olennaisesti havaittavia»,[96] »havaintoa läpikotaisin».[97] Tällä hän ehkä haluaa korostaa välittömän kokemuksen merkitystä maailmaan tutustumisessa, sitä että todellisuuden yksilöllisistä olioista paljastuu uusi ulottuvuus, uudenlainen monipuolisuus ja täyteläisyys, »idea», kunhan osaamme katsoa ja nähdä. Se, mitä näin saavutetaan, on »tyhjentymätöntä», ja siksi se voidaan välittää vain vastaavalla tavalla, havaittavasti ja tyhjentymättömästi: »Sellainen on siksi välitettävissä vain havaitsemisen tietä, joka on taiteen tie.»[98] Näin ollen hyvään taideteokseen jää aina jotain ammennettavaa:

»Kokemus taideteoksesta tyydyttää meitä täydellisesti vain, kun jäljelle jää jotakin, mitä emme perusteellisesti pohdiskellenkaan kykene vetämään käsitteen selvyyteen.»[99]

Idea on siis tyhjentymätön, mutta toisin on käsitteen laita. Se on »täysin määritettävissä ja siten tyhjennettävissä», ja siksi »taideteos on aina epäaito, jos sen ajatus on syntynyt pelkistä tarkoista käsitteistä».[100] Käsite on »hedelmätön», kun taas idea »muistuttaa elävää, kehittyvää, sikiämiskykyistä organismia, joka tuottaa sellaista, mitä ei ollut siihen pakattu».[101]

Entäpä filosofia? Sehän käyttää käsitteitä arkijärkeilyn ja tieteen tavoin. Juuttuuko se todellisuuden pintaan (niin kuin käsitteet), vai ulottuko se syvemmälle (niin kuin taide)? Schopenhauer filosofiassaan on mielestään selvittänyt todellisuuden perimmäisen rakenteen, joten ei ole yllättävää, että hänellä filosofia ja taide kuuluvat yhteen, ja eroavat siis tieteestä ja arkijärkeilystä, jotka jäävät tahdon orjuuteen. Hän luettelee usein taiteenlajeja ja liittää muukaan filosofian ikään kuin selviönä, esim. näin: »Musisoidaan tai filosofoidaan, maalataan tai runoillaan – neron teos ei ole hyödyn välikappale.»[102]

Filosofiaan verrattuna taiteen etuna on havainnollisuus, sillä Schopenhauerillahan ideakin oli jotain havaittavaa. Tämä on toisaalta myös puute. Taide puhuu »vain havainnon naiivia ja lapsekasta kieltä», ei »reflektion abstraktia ja vakavaa kieltä», ja siksi sen antama vastaus on »ohikiitävä kuva eikä pysyvää yleistä tietoa». Se antaa vain »esimerkin», ei »kokonaisuutta, joka voidaan antaa vain käsitteen yleisyydessä».[103] Schopenhauer mukaan filosofia on taiteeseen »samassa suhteessa kuin viini rypäleisiin». Taide on ikään kuin lähtökohta tai ainesta sille lopulliselle totuudelle, jonka filosofia lausuu julki. Se minkä filosofia

»lupaa toimittaa, olisi ikään kuin jo realisoitu ja puhdas voitto, luja ja pysyvä omaisuus, kun taas taiteen suorituksista ja teoksista peräisin oleva täytyy valmistaa alati uudestaan».[104]

Näin siis taiteella ja filosofialla on puolensa ja etunsa, ja ne lähinnä täydentävät toisiaan. Molempia tarvitaan pitävän otteen saamiseksi todellisuudesta.

*

Aiemmassa lainauksessa Schopenhauer kirjoitti, että onpa taide sitten »kuvaamataidetta, runoutta tai musiikkia» »sen ainoa alkuperä on tieto ideoista ja ainoa päämäärä tämän tiedon välittäminen». Tarkkaan ottaen tämä ei ole Schopenhauerin kanta. Musiikki ei kuulu muiden taidelajien rinnalle, vaan se on »erillään kaikista muista».[105]

Hegelille ja myös monelle muulle ajattelijalle taidelajeista korkein on runous; se on henkevin ja sisällökkäin, kun taas musiikkia vähintäänkin uhkaa luisuminen tyhjäksi soimiseksi. Hieman samansuuntainen on ajatus – ja sutkaus, jonka Schopenhauer liittää Goetheen –, että rakennustaide ja säveltaide ovat lähekkäisiä: arkkitehtuuri on jäätynyttä musiikkia. Schopenhauerin mukaan tämä ajatus on väärä. Rakennustaide ehkä kuuluukin arvoasteikon alaportaalle, mutta musiikki on »suuri ja vallan ihmeellinen taide»,[106] »jopa taiteista mahtavin»,[107] »taiteista laaja-alaisin ja vaikuttavin».[108]

Musiikki nimittäin kurkottaa syvemmälle, suoraan perimmäiseen todellisuuteen, Tahtoon, kun taas muut taidelajit ulottuvat vain sen ilmentymiin, ideoihin. Näin musiikki on siis oikeastaan rinnakkainen ideoille, molemmathan ovat tahdon välittömiä objektivoitumia. Näin Schopenhauer kirjoittaa:

»Musiikki on nimittäin yhtä välitön koko tahdon objektivoituma ja kopio kuin maailma itse, aivan kuin ideat, joiden moninaiset ilmentymät muodostavat yksittäisten olioiden maailman. Muista taiteista poiketen musiikki ei siis ole millään muotoa ideoiden kopio vaan tahdon itsensä kopio, jonka objektisuutta ovat myös ideat. Juuri tästä syystä musiikki vaikuttaa niin paljon väkevämmin ja pakottavammin kuin muut taiteet, sillä nämä puhuvat vain varjoista mutta musiikki olemuksesta.»[109]

Vaikka musiikki siis ilmaisee »maailman sisimmän olemuksen»,[110] sen voi toisaalta sanoa ilmaisevan ihmisen tunteita, ihmissydämen sykähtelyjä, sillä »ihmissydämen liikkeethän ovat tahdon liikkeitä».[111] Musiikille ei ole olemassa muuta kuin »intohimot, tahdonliikkeet, ja Jumalan tavoin se näkee vain sydämet».[112]

Miten voidaan perustella, että todellisuuden perimmäisyydestä, Tahdosta, siirrytäänkin muitta mutkitta ihmistahtoon? Ensinnäkään »nuo kaksi eivät ole erillisiä», vaan perimmäinen Tahto on oikeastaan »yksi ja sama asia minun tahtoni kanssa»,[113] joka tosin on vain yksi sen ilmentymistä. Toiseksi on hyvä muistaa se aiemmin mainittu seikka, että »objektivoitumisen tikkaiden» ylemmille askelmille kuuluvat olennot »paljastavat meille täydellisimmin tahdon olemuksen». Ihmistahdossa näkyy siis selvimmin, mitä Tahto viime kädessä on.

Tähän yhteenkuuluvuuteen liittyy vielä yksi seikka. Aiempi lainaus »nuo kaksi eivät ole erillisiä» nimittäin jatkuu: »itsessään ne ovat tahto, joka tulee tässä tietämään itsensä». Perimmäinen Tahto tulee siis ihmisen myötä tuntemaan itsensä, hieman samaan tapaan kuin Hegelin Henki tulee ihmisessä tuntemaan itsensä.

Schelling ja edellytyksetön

Hegelille taide oli filosofiaa alempiarvoisempaa; Schopenhauerille taide tarvitsi filosofiaa tuomaan julki varsinaisen sisältönsä. Heidän aikalaisensa saksalainen filosofi Friedrich Schelling (1775–1854) nosti yhdessä uransa vaiheessa taiteen filosofian rinnalle, jopa ylikin.

Schellingin mielestä »taide on filosofille kaikkein korkeinta».[114] Paitsi että se on korkeinta, se myös tavoittaa korkeimman, sillä se on »ainoa ja ikuinen olemassa oleva ilmestys ja paljastus», ja lisäksi se on »ihme», jonka myötä vakuutumme »korkeimman absoluuttisesta reaalisuudesta».[115] Totuuden tavoittelussa taide on siis Schellingille korvaamatonta.

 Tämä korkein, josta Schelling puhuu, ei ole persoonallinen jumala vaan jonkinlainen todellisuuden ylimmäinen tai perimmäinen taso, josta kaikki muu juontuu. Hän kutsuu sitä paitsi »korkeimmaksi» myös esim. »harmonian viimeiseksi perustaksi», »absoluutiksi» tai »edellytyksettömäksi» (das Unbedingte, joka on suomennettu myös sanalla ›Ehdoton›[116]). Sillä ei ole ehtoja tai edellytyksiä, joista se voitaisiin johtaa tai jotka voitaisiin asettaa lähtökohdaksi sitä ajateltaessa ja tavoiteltaessa, »absoluutti voidaan antaa vain absoluutin kautta».[117]

Tällainen perimmäinen taso tuntui tarpeelliselta, jotta saadaan sovitettua yhteen kaksinaisuus, joka – aikakauden ajattelun mukaan – leimaa meidän olemistamme. Saatettiin puhua esim.

• luonnon ja vapauden
• aistin ja hengen
• tiedostamattoman ja tiedostetun
• teoreettisen ja käytännöllisen

vastakkaisuudesta. Friedrich Schiller tahollaan kirjoitti aine- ja muotovietistä, jotka yhdistyvät leikkivietissä.

Schelling selostaa kaksinaisuutta, jota hän kutsuu ristiriidaksi tietämisen totuuden ja tahtomisen todellisuuden välillä:[118]

»Ensimmäisen [vakaumuksen] mukaan oletetaan, että kohteet ovat muuttumattomasti määräytyneitä, ja niiden myötä mielteemme; toisen mukaan oletetaan, että kohteet ovat muutettavia ja nimenomaan meidän mielteidemme kausaalisuuden voimasta.»[119]

Kuinka siis on yhtä aikaa »mahdollista ajatella mielteiden mukautuvan kohteiden mukaan ja kohteiden mukautuvan mielteiden mukaan»? »Tämä ristiriita täytyy ratkaista»[120] tai muuten »epätoivoinen järki repii itsensä kappaleiksi».[121] Täytyy rakentaa järjestelmä, joka sulkee sisäänsä molemmat. Siksi »filosofian on lähdettävä edellytyksettömästä».[122]

 Schellingin ratkaisu on siis olettaa niin olioille kuin tahtomiselle yhteinen alkukohta, josta molemmat juontuvat ja ovat siis perimmältään yhtä. Se, mikä on yhtä ja samaa, ei voi olla ristiriitaista. Tämä edellytyksetön ei ole mikään liikkumaton piste, vaan se on tapahtumista ja toimintaa. Se on edellytyksenä oliomaailmalle, se tuottaa maailman oliot, mutta se on myös yhtä meidän ajattelumme kanssa. Tämä toiminta, joka »on tuottanut objektiivisen maailman», on »alkuperäisesti identtistä sen toiminnan kanssa, joka ilmenee tahtomisessa, ja päinvastoin».[123]

Tätä perimmäistä tasoa filosofi voi yrittää tavoittaa menettelemällä tietyllä tavalla. Hän voi omassa ajattelussaan ikään kuin jäljitellä sen toimintaa. Hän voi pohdinnoissaan päätellä, miten maailma ja historia kehkeytyvät, miten oliot ilmaantuvat ja ihmisen tahtominen muuttuu. Hän voi ajattelussaan rakentaa uudestaan sen, miten äärellinen ja aistittava maailma syntyy ilmentämään absoluuttia, joka on ääretön ja aistein tavoittamaton. Koska kyseistä kohdetta ei voi tavoittaa aistein, Schelling kutsuu tällaista toimintaa älylliseksi havainnoksi eli intellektuaaliseksi intuitioksi (intellektuelle Anschauung). Tässä havainto on sisäinen ja subjektiivinen. Sillä ei ole ulkoista kiinnekohtaa, ei mitään ulkoista taetta tai vakuutta. Niinpä se voi olla virheellinen. Ongelmaksi tulee, että »jos tällä havainnolla ei ole yleistä objektiivisuutta, jonka kaikki ihmiset tunnustavat», kuinka »voidaan kiistatta osoittaa, ettei se perustu pelkkään subjektiiviseen harhakuvitelmaan».[124]

Vastaus kuuluu: taiteen avulla. Sillä »älyllisen havainnon objektiivisuus on taide itse».[125] Schelling käyttää sanaparia esteettinen havainto (ästhetische Anschauung) tai sanaa taidehavainto (Kunstanschauung). Ne tarkoittavat taiteen tarkastelua. Niinpä hän voi sanoa, että »esteettinen havainto on objektiiviseksi tullut älyllinen havainto».[126] Taiteessa yhdistyy se, mikä muuten pysyy erillisenä. Taideteos

»heijastaa minulle sen, mitä mikään muu ei heijasta, absoluuttisesti identtisen, joka minässä on jo jakautunut. Minkä siis filosofi antaa jakautua jo ensimmäisessä tietoisuuden liikahduksessa ja mitä mikään muu havainto ei tavoita, se säteilee takaisin taideteoksista taiteen ihmeen ansiosta.»[127]

Tämän ykseysihmeen mahdollistaa taiteen kauneus. Tällainen ajattelu kauneuden yhdistävästä voimasta ei ollut tähän aikaan outoa. Esim. tekstissä, jota kutsutaan Saksalaisen idealismin vanhimmaksi ohjelmaluonnokseksi, kirjoitetaan, että »kauneuden idea» »yhdistää kaikki muut».[128]

Schellingillä taide ja kauneus kuuluvat erottamattomasti yhteen, sillä »jokaisen taideteoksen perusluonne – – on – – kauneus, eikä ilman kauneutta ole taideteosta». Kauneus puolestaan on yhtä kuin »ääretön esitettynä äärellisesti»[129] tai toisin sanottuna »absoluutti havaittuna todella olemassa olevana».[130]

Kaksinaisuuden toinen puoli eli kouraantuntuva todellisuus tai äärellisyys on yhtä kuin itse taideteos aistikohteena. Toinen puoli kokonaisuudesta eli äärettömyys tai absoluutti puolestaan on yhtä kuin teoksen tyhjentymättömyys, »mittaamaton syvyys».[131] Tästä puhuivat eri termein monet muutkin aikakauden ajattelijat, esim. Kant mainitsi taideteoksen ilmaisemat »esteettiset ideat», jotka »antavat enemmän ajattelemisen aihetta kuin sanallisesti täsmennetyllä käsitteellä on ilmaistavissa».[132] Schelling saattaa kirjoittaa, että »jokaista todellista taideteosta – – voidaan tulkita loputtomiin» »ikään kuin siinä olisi ääretön määrä aikomuksia» ja että taideteokseen syventyminen »voi levätä vasta äärettömyydessä».[133] Nerollinen taiteilija ilmaisee ja esittää asioita »joita hän ei itse täysin ymmärrä ja joiden merkitys on ääretön».[134]

Filosofia ja taide pyrkivät siis samaan, mutta vain taide pääsee perille siinä mielessä, että pystyy näyttämään asian todellisena. Näin se toimii todisteena, tai niin kuin Schelling sanoo »dokumenttina»:

»Kun esteettinen havainto on vain objektiiviseksi tullut älyllinen havainto, on selvää, että taide on filosofian ainoa todellinen ja ikuinen organon ja dokumentti, joka aina ja lakkaamatta todistaa uudestaan sen, mitä filosofia ei voi esittää ulkoisesti – –.»[135]

Taide on siis dokumentti mutta myös »organon» eli väline, jota filosofia paitsi tutkii myös hyödyntää ulottuakseen entistä laajemmalle. Siksi »taide on filosofille korkeinta», »se ikään kuin avaa hänelle kaikkein pyhimmän».[136]

Taidekin kyllä tarvitsee filosofiaa, sillä taiteeseen voidaan suhtautua ja sitä voidaan ottaa vastaan monella tavalla, ja toiset tavat ovat parempia kuin toiset. Kaikki vastaanotto ei vie taiteen tärkeämpien sisältöjen äärelle.

Ensiksikin pidetään Schellingin mukaan »karkeina ja sivistymättöminä» sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan »vastaanottavaisia taiteelle». Paljonkaan ylempänä eivät ole ne, jotka hakevat taiteesta vain »aistillista mielihyvää». Sitten on niitä, jotka ylettyvät kyllä »yksittäisiin kauneuksiin» mutta eivät »ajatukseen kokonaisuudesta». Korkeimmalla sijalla ovat ne, jotka kokevat ja käsittävät »taiteen taiteena». Heidän tarkastelunsa on »vapaata», yhtä aikaa »aktiivista ja tunteenomaisesti vastaanottavaa», samalla kertaa »harkitsevaa ja mukaan tempautuvaa».[137] Jotta tähän päästään, ihmisen pitää hankkia ja saavuttaa kyky ymmärtää teoksen »idea tai kokonaisuus» ja yhtä lailla »osien suhteet toisiinsa ja kokonaisuuteen ja vastaavasti kokonaisuuden suhteet osiin». Tämä taas ei ole mahdollista »muuten kuin tieteen ja erityisesti filosofian avulla».[138] Näin siis filosofia ja taide tukevat vastavuoroisesti toisiaan.

*

Näin Hegelillä, Schopenhauerilla ja Schellingillä oli siis yhtäläinen näkemys, jonka mukaan taide ja filosofia tavoittelevat erikseen ja yhdessä sen kaltaista totuutta, johon luonnontiede ei tähtää tai ei yllä. Sama näkemys on ollut eräillä muidenkin filosofisten suuntausten edustajilla, kuten Heideggerilla.

Totuus vastaanottajasta

Edellisistä kirjoittajista varsinkin Hegel esitteli ajatusta, että taide kertoo meille meistä itsestämme. Sikäli kuin me ihmiset olemme henkisiä olentoja, olemme osa maailman henkistä ulottuvuutta. Jos sitten saamme selvemmän käsityksen tuosta ulottuvuudesta, saamme samalla selville, mitä itse olemme. Aavistamme, mihin entistä korkeampaan meistä olisi.

Tällaisen ajattelutavalla on pitkät juuret. Otettakoon esimerkiksi antiikin Roomassa vaikuttanut uusplatonisti Plotinos (noin 204–270), joka ei niinkään puhunut taiteesta kuin kauneudesta. Hänen mukaansa ihmisen sielu on »olemukseltaan suuntautunut korkeampaan olemiseen». Kauneuden se »vastaanottaa kuin tuttunsa». Kun sielu

»näkee jotain itsensä sukuista tai jäljen jostakin sellaisesta, se ilahtuu ja hämmästyy, vetäytyy itseensä, muistaa minuutensa ja itselleen kuuluvat asiat».[139]

Kauneus vie meidät itsemme äärelle.

Kun sitten myöhemmin alettiin puhua taiteesta ja kauneus yhdistettiin siihen, tuli luontevaksi ajatella, että taideteos kertoo paitsi ihmisen ulkopuolisesta todellisuudesta myös ihmisestä itsestään.

Tällä kannalla ovat olleet myös jotkut aiemmin esitellyistä muiden filosofian koulukuntien edustajista. Kertauksen vuoksi joitakin: Dufrenne kirjoitti, että »Boschin painajaiset ja Cocteaun unelmat odottavat meitä öisin; Lautréamontin jumalattomuus ja Franckin hurskaus ovat uinuvia voimia meissä itsessämme».[140] Gadamerin mukaan tragedian katsoja kokee »näin se on» ja täten »oivaltaa itseään koskevan seikan».[141] Taideteos »paljastaa iloisella ja hirvittävällä yllätyksellään ›Tätä olet!›».[142]

*

Yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Harold Bloom (1930–2019) korosti tällaista paljastamista ja sitä seuraavaa itsetuntemuksen kasvamista pohtiessaan, miksi kaunokirjallisuutta tulisi lukea. Hänen ohjeenaan on muun muassa, että kirjallisuudessa tulee etsiä »sellaista mikä tulee sinua lähelle» ja »puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ja ainoa, ajan tyranniasta vapaa luonto».[143] Lukemisen »ensiarvoisen tärkeä ja erittäin hyödyllinen päämäärä» on nimittäin »oman tietoisuuden kehittäminen»,[144] jossa tärkeä osatekijä on tutustuminen erilaisiin ihmisiin ja sitä tietä uusiin piirteisiin omassa itsessä. Esim. Cervantesin romaanissa Don Quijote

»on osia lukijasta itsestään, eikä hän voi tuntea niitä täysin, ennen kuin on tutustunut Don Quijoteen ja Sancho Panzaan niin hyvin kuin suinkin».[145]

Tämä ei aina pidä sisällään uusia myönteisiä ulottuvuuksia vaan yhtä lailla uusia ennen aavistamattomia kuiluja ja livettäviä pintoja. Bloom rinnastaa toisiinsa Shakespearen Macbethin ja Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, koska molemmissa vastaanottaja pakotetaan samastumaan päähenkilöön, joka lankeaa hirmutekoihin:

»Emme voi mennä muuanne kuin Raskolnikovin tajuntaan, aivan niin kuin meidän on pakko kulkea Macbethin matkassa hänen pimeytensä ytimeen. Me itse emme ehkä murhaisi vanhoja mummoja tai isällistä hallitsijaa, mutta koska meissä todella on Raskolnikovia ja Macbethia, niin tietyissä olosuhteissa me jopa saattaisimme tehdä sellaista.»[146]

Kirjallisuuteen tutustumisen myötä lukijan minuudesta tulee vahvempi; hän niin sanotusti löytää itsensä, ja mitäpä »hyötyä ihmisestä on muille, ennen kuin hänestä tulee oma itsensä»,[147] kysyy Bloom.

Etsiessämme itseämme etsimme jotain nykyisestä minästämme poikkeavaa, jotain minkä suuntaan haluaisimme muuttua ja mikä siis on piilevästi omaamme.[148] Tätä oman ja ei vielä täysin oman kaksinaisuutta havainnollistaa vaikkapa Akseli Gallen-Kallelan kokemus Aleksis Kivestä:

»Hän oli minulle jumalallisen suuri ilmestys. Oma maailmani tulvaili hänen teoksissaan vastaani. Hänen merkeissään olin elänyt siihenastisen elämäni, etsinyt luonnosta ja kansasta samaa kuin hänkin, ja nyt hän antoi minulle kaiken uudestaan runoutensa väkevässä kirkastuksessa, syventäen sisäismaailmaani ja avaten uusia polkuja etsinnälleni.»[149]

Toisaalta Gallen-Kallelan oma maailma »tulvaili» vastaan, mutta mukana oli myös uutta: väkevän kirkastuksen ohella »sisäismaailma» syveni ja »uusia polkuja» avautui. Näistä uusista poluista Gallen-Kallela mainitsee, että Kivi auttoi häntä syventymään Kalevalaan ja Suomen kansaan:

»Vaikka Kiven runoudessa ilmenee verrattain vähän suoranaista, välitöntä Kalevalan vaikutusta, kävi minuun nähden niin, että hänen luonnon- ja kansankuvauksensa tulivat ikään kuin välittäjikseni syventyessäni kalevalaiseen runomaailmaan, ja samoin etsiessäni oman kansani todellista kuvaa.»[150]

Toinen ulottuvuus

Idealismissa tosi ja kaunis lankeavat yhteen, mutta mukaan kuuluu vielä perinteinen kolmas osatekijä: hyvyys. Jos aiempaa oktaaviesimerkkiä laajennetaan, voidaan sanoa, että puhtaasti soiva oktaavi on paitsi kaunis oktaavi ja tosi oktaavi myös hyvä oktaavi – vähintään siinä mielessä, että oktaavin idea saa siinä täyttymyksensä. Jos joku soittaa jatkuvasti epävireisellä soittimella, hän ei ehkä huomaa epävireisyyttä. Kun hän sitten saa kuultavakseen hyvin viritetyn soittimen ja puhtaan soinnun, nykyinen tilanne paljastuu hänelle, ja hän tulee tietoiseksi omista ja soittimensa uusista mahdollisuuksista. Hyvyyden myötä mukaan tulee siis myös kriittinen voima, tietoisuuden lisääntyminen epäkohdista ja mahdollisuuksista.

Taiteeseen sovellettuna tällainen ajatus merkitsee, että taide voi arvostella vallitsevaa todellisuutta, koska nykyinen on mahdollista asettaa taiteen ilmaisemaa idean todellisuutta vasten ja todeta siten sen puutteellisuus.

Toiselta kannalta katsottuna kyse on kokonaisuudesta, siitä että puolitotuus voi olla puoleksi epätotuus. Olennaisten asioiden pois jättäminen on melkein kuin valehtelua. Suomalaisessa oikeussalissa todistaja vannoo todistavansa ja kertovansa »kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta». On siis mahdollista tehdä niin kuin Paavo Haavikon runon pääministeri, joka »valehtelee kuin kuningas. / Sillä mitä ei sano. Valitsemalla.»[151] Taideteoskin voisi esim. kuvata jonkin asian sinänsä virheettömästi, mutta se jäisi silti epätodeksi, koska se jättää tärkeitä asioita pois.

Tällaista ajattelutapaa ovat idealistien jälkeen jatkaneet monet marxilaiset. Friedrich Engels ylisti Balzacia totuuden tavoittamisesta jopa vastoin tämän omaa vakaumusta. Vaikka Balzac tunsi myötätuntoa yläluokkaa kohtaan, hän ei voinut olla näkemättä porvariston nousua ja tajuamatta, että aatelisto kärsii tappion. Tämän tulevaisuutta koskevan totuuden hän näytti romaanisarjassaan, jota on kutsuttu ›Inhimilliseksi komediaksi› (viittauskohtanaan Danten Divina commedia, Jumalainen näytelmä). Jos hän olisi kuvannut vain jotain kapeaa näkymää silloisesta todellisuudesta, kuva olisi jäänyt siinä mielessä epätäydelliseksi ja epätodeksi, että ajan keskeinen yhteiskunnallinen muutos olisi jäänyt pimentoon.

Muista marxilaisista mainittakoon Georg Lukács ja Bertolt Brecht, jotka tässä perusasiassa olivat samaa mieltä (vaikka toisaalta kiistelivätkin siitä, millaista on oikea realismi). Lukács sanoi, että todellisuus tulisi käsittää »niin kuin se todella on eikä rajoittua toistamaan sen välitöntä ilmenemistä».[152] Brecht kirjoitti: »Ei riitä, että kuvaamme todellisuutta niin kuin se on, meidän on kuvattava todellisuutta niin kuin se todella on.»[153] Tämä merkitsee hänen mukaansa toistaiseksi pimentoon jääneiden mahdollisuuksien valottamista. Esim. Kuningas Lear voidaan esittää myös niin, että avautuu vaihtoehtoja, »hänet voi kuvitella myös toisenlaiseksi, sellaiseksi kuin hän voisi olla».[154]

Tällaisesta rinnalle asetettavan toisen ulottuvuuden ajatuksesta on muitakin muunnelmia, joista joitain esittelen seuraavassa luvussa.

 

sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

Viitteet

---

[1] Platon: Valtio 607b. Alkukielellä: »προσείπωμεν δὲ αὐτῇ, μὴ καί τινα σκληρότητα ἡμῶν καὶ ἀγροικίαν καταγνῷ, ὅτι παλαιὰ μέν τις διαφορὰ φιλοσοφίᾳ τε καὶ ποιητικῇ·»

[2] Aristoteles: Runousoppi 1451b. Alkukielellä: »Διὸ καὶ φιλοσοφώτερον καὶ σπουδαιότερον ποίησις ἱστορίας ἐστίν·»

[3] Aristoteles: Runousoppi. Suom. J. W. Calamnius. Helsinki 1871. Aristoteleen runousoppi. Suom. Kalle Korhonen & Tua Korhonen. Helsinki 2012.

[4] Marjanen: Nuolia sumusta, s. 29.

[5] Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta, s. 28.

[6] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 95. Alkukielellä: »– – bei bloßer Nachahmung die Kunst im Wettstreit mit der Natur nicht wird bestehen können und das Ansehen eines Wurms erhält, der es unternimmt, einem Elefanten nachzukriechen.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 66.>

[7] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 55–56. Alkukielellä: »Den Schein und die Täuschung dieser schlechten, vergänglichen Welt nimmt die Kunst von jenem wahrhaften Gehalt der Erscheinungen fort und gibt ihnen eine höhere, geistgeborene Wirklichkeit.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 22.>

[8] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 56. Alkukielellä: »Die harte Rinde der Natur und gewöhnlichen Welt machen es dem Geiste saurer, zur Idee durchzudringen, als die Werke der Kunst.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 23.>

[9] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 52. Alkukielellä, virke kokonaisuudessaan: »Denn die Kunstschönheit stellt sich dem Sinne, der Empfindung, Anschauung, Einbildungskraft dar, sie hat ein anderes Gebiet als der Gedanke, und die Auffassung ihrer Tätigkeit und ihrer Produkte erfordert ein anderes Organ als das wissenschaftliche Denken.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 18.>

[10] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 60. Alkukielellä, virke kokonaisuudessaan: »Die Kunst nun und ihre Werke, als aus dem Geiste entsprungen und erzeugt, sind selber geistiger Art, wenn auch ihre Darstellung den Schein der Sinnlichkeit in sich aufnimmt und das Sinnliche mit Geist durchdringt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 27.>

[11] Hegel: Järjen ääni, s. 99. Alkukielellä: »– – wie in einem schönen Kunstwerke das Sinnliche das Gepräge und den Ausdruck des Geistigen trägt.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 131.>

[12] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 79; 79. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Menschliches Interesse, der geistige Wert, den eine Begebenheit, ein individueller Charakter, eine Handlung in ihrer Verwicklung und ihrem Ausgange hat, wird im Kunstwerke aufgefaßt und reiner und durchsichtiger hervorgehoben, als es auf dem Boden der sonstigen, unkünstlerischen Wirklichkeit möglich ist.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 48–49.>

[13] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 90. Alkukielellä: »– – das Kunstwerk steht in der Mitte zwischen der unmittelbaren Sinnlichkeit und dem ideellen Gedanken.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 60.>

[14] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 68; 68. Hegel selostaa tässä Goethen näkemyksiä mutta ilmeisen hyväksyvästi. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »In dieser Weise soll das Kunstwerk bedeutend sein und nicht nur in diesen Linien, Krümmungen, Flächen, Aushöhlungen, Vertiefungen des Gesteins, in diesen Farben, Tönen, Wortklängen, oder welches Material sonst benutzt ist, erschöpft erscheinen, sondern eine innere Lebendigkeit, Empfindung, Seele, einen Gehalt und Geist entfalten, den wir eben die Bedeutung des Kunstwerks nennen.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 36–37.>

[15] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 146. Alkukielellä: »Die Dichtkunst ist die allgemeine Kunst des in sich freigewordenen, nicht an das äußerlich-sinnliche Material zur Realisation gebundenen Geistes – – Doch gerade auf dieser höchsten Stufe steigt nun die Kunst auch über sich selbst hinaus – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 123.>

[16] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 78. Alkukielellä: »Anders hingegen ist es in der Poesie. In ihr kommt es auf inhalts- und gedankenvolle Darstellung des Menschen, seiner tieferen Interessen und der Mächte, die ihn bewegen, an – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 47.>

[17] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik III, s. 141. Alkukielellä ja laajemmin: »; die eigentliche Region seiner [des Musikers] Kompositionen aber bleibt die formellere Innerlichkeit, das reine Tönen, und sein Vertiefen in den Inhalt wird statt eines Bildes nach außen vielmehr ein Zurücktreten in die eigene Freiheit des Innern, ein Ergehen seiner in ihm selbst und in manchen Gebieten der Musik sogar eine Vergewisserung, daß er als Künstler frei von dem Inhalte ist.»

[18] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik III, s. 145. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »In neuerer Zeit besonders ist die Musik in der Losgerissenheit von einem für sich schon klaren Gehalt so in ihr eigenes Element zurückgegangen, doch hat dafür auch desto mehr an Macht über das ganze Innere verloren, indem der Genuß, den sie bieten kann, sich nur der einen Seite der Kunst zuwendet, dem bloßen Interesse nämlich für das rein Musikalische der Komposition und deren Geschicklichkeit, eine Seite, welche nur Sache der Kenner ist und das allgemeinmenschliche Kunstinteresse weniger angeht.»

[19] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik III, s. 148; 148; 148–149. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »– – die Musik unter allen Künsten die meiste Möglichkeit in sich schließe, sich nicht nur von jedem wirklichen Text, sondern auch von dem Ausdruck irgendeines bestimmten Inhalts zu befreien, um sich bloß in einem in sich abgeschlossenen Verlauf von Zusammenstellungen, Veränderungen, Gegensätzen und Vermittlungen zu befriedigen, welche innerhalb des rein musikalischen Bereichs der Töne fallen. Dann bleibt aber die Musik leer, bedeutungslos und ist, da ihr die eine Hauptseite aller Kunst, der geistige Inhalt und Ausdruck abgeht, noch nicht eigentlich zur Kunst zu rechnen.»

[20] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 66–67. Alkukielellä: »Nach der Bestimmung des Charakteristischen aber soll nur dasjenige mit in das Kunstwerk eintreten, was zur Erscheinung und wesentlich zum Ausdruck gerade nur dieses Inhalts gehört; denn nichts soll sich als müßig und überflüssig zeigen.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 35.>

[21] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 67; 67; 67. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Über das, was im Kunstschönen charakterisiert werden soll und was nicht, über den Inhalt des Schönen allerdings gibt die Hirtsche Definition keine nähere Auskunft, sondern liefert in dieser Rücksicht nur eine rein formelle Bestimmung, welche jedoch in sich Wahrhaftes, wenn auch auf abstrakte Weise, enthält.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 35–36.>

[22] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 55. Alkukielellä ja molemmat lainaukset yhdessä: »Aber gerade diese ganze Sphäre der empirischen inneren und äußeren Welt ist nicht die Welt wahrhafter Wirklichkeit, sondern vielmehr in strengerem Sinne als die Kunst ein bloßer Schein und eine härtere Täuschung zu nennen. Erst jenseits der Unmittelbarkeit des Empfindens und der äußerlichen Gegenstände ist die echte Wirklichkeit zu finden.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 22.>

[23] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 49. Alkukielellä: »– – der Geist erst ist das Wahrhaftige, alles in sich Befassende – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 15.>

[24] Hän saattoi esim. sanoa, että taide on »peräisin itse absoluuttisesta ideasta» ja »sen tarkoituksena on esittää absoluuttia aistittavasti» Hegel: Taiteenfilosofia, s. 125; 125. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Doch da wir von der Kunst als aus der absoluten Idee selber hervorgehend gesprochen, ja als ihren Zweck die sinnliche Darstellung des Absoluten selber angegeben haben – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 100.>

[25] Kaikki edelliset lainaukset ovat seuraavasta kohdasta: Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 150–151. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Alles Existierende hat deshalb nur Wahrheit, insofern es eine Existenz ist der Idee. Denn die Idee ist das allein wahrhaft Wirkliche. Das Erscheinende nämlich ist nicht dadurch schon wahr, daß es inneres oder äußeres Dasein hat und überhaupt Realität ist, sondern dadurch allein, daß diese Realität dem Begriff entspricht. Erst dann hat das Dasein Wirklichkeit und Wahrheit. Und zwar Wahrheit nicht etwa in dem subjektiven Sinne, daß eine Existenz meinen Vorstellungen sich gemäß zeige, sondern in der objektiven Bedeutung, daß das Ich oder ein äußerer Gegenstand, Handlung, Begebenheit, Zustand in seiner Wirklichkeit den Begriff selber realisiere.»

[26] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 151;151. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Sagten wir nun, die Schönheit sei Idee, so ist Schönheit und Wahrheit einerseits dasselbe. Das Schöne nämlich muß wahr an sich selbst sein. Näher aber unterscheidet sich ebensosehr das Wahre von dem Schönen. – – Das Wahre, das als solches ist, existiert auch. Indem es nun in diesem seinem äußerlichen Dasein unmittelbar für das Bewußtsein ist und der Begriff unmittelbar in Einheit bleibt mit seiner äußeren Erscheinung, ist die Idee nicht nur wahr, sondern schön. Das Schöne bestimmt sich dadurch als das sinnliche Scheinen der Idee.»

[27] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 134. Alkukielellä ja laajemmin: »; die Kunst aber, insofern sie das Geistige in sinnlicher Weise zur Anschauung zu bringen hat, muß zu dieser Vermenschlichung fortgehen, da der Geist nur in seinem Leibe in genügender Art sinnlich erscheint.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 110.>

[28] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 134. Alkukielellä: »Der menschliche Körper in seinen Formen gilt nun aber in der klassischen Kunstform nicht mehr bloß als sinnliches Dasein, sondern nur als Dasein und Naturgestalt des Geistes und muß deshalb aller Bedürftigkeit des nur Sinnlichen und der zufälligen Endlichkeit des Erscheinens entnommen sein.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 110.>

[29] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik II, s. 127; 127–128. Alkukielellä, hieman laajemmin ja yhtenä kokonaisuutena: »Diese Form jedoch blieb nicht, wie auf der ersten Stufe, nur oberflächlich, unbestimmt und von ihrem Gehalt un­durch­drungen, sondern die Vollendung der Kunst erreichte gerade dadurch ihren Gipfel, daß sich das Geistige vollständig durch seine äußere Erscheinung hindurchzog, das Natürliche in dieser schönen Einigung idealisierte und zur gemäßen Realität des Geistes in seiner substantiellen Individualität selber machte. Dadurch ward die klassische Kunst die begriffsgemäße Darstellung des Ideals, die Vollendung des Reichs der Schönheit. Schöneres kann nicht sein und werden.»

[30] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 54. Alkukielellä: »In Kunstwerken haben die Völker ihre gehaltreichsten inneren Anschauungen und Vorstellungen niedergelegt – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 21.>

[31] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 104. Alkukielellä: »Die Kunst ist in der Tat die erste Lehrerin der Völker geworden.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 76.>

[32] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 53–54. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »– – so ist es allerdings der Fall, daß die Kunst als ein flüchtiges Spiel gebraucht werden kann, dem Vergnügen und der Unterhaltung zu dienen, unsere Umgebung zu verzieren, dem Äußeren der Lebensverhältnisse Gefälligkeit zu geben und durch Schmuck andere Gegenstände herauszuheben.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 20.>

[33] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 54. Olen korvannut sanan ›kaunotaide› sanalla ›taide›. Alkukielellä: »– – nun ist die schöne Kunst erst wahrhafte Kunst – – wenn sie – – nur eine Art und Weise ist – – die tiefsten Interessen des Menschen, die umfassendsten Wahrheiten des Geistes zum Bewußtsein zu bringen und auszusprechen – – in der eigentümlichen Art, daß sie auch das Höchste sinnlich darstellt – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 20–21.>

[34] Hegel: Järjen ääni, s. 36. Alkukielellä: »Aber zugleich waren sie denkende, die die Einsicht hatten von dem, was Noth und was an der Zeit ist. Das ist eben die Wahrheit ihrer Zeit und ihrer Welt, so zu sagen die nächste Gattung, die im Innern bereits vorhanden war. Ihre Sache war es, dies Allgemeine, die nothwendige, nächste Stufe ihrer Welt zu wissen, diese sich zum Zwecke zu machen und ihre Energie in dieselbe zu legen.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 38.>

[35] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 54. Alkukielellä: »– – sie sich in den gemeinschaftlichen Kreis mit der Religion und Philosophie gestellt hat – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 20–21.>

[36] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 49. Alkukielellä: »– – der Geist erst ist das Wahrhaftige, alles in sich Befassende – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 15.>

[37] Hegel: Järjen ääni, s. 26. Alkukielellä: »Nach dieser abstracten Bestimmung kann von der Weltgeschichte gesagt werden, daß sie die Darstellung des Geistes sey, wie er sich das Wissen dessen, was er an sich ist, erarbeitet, und wie der Keim die ganze Natur des Baumes, den Geschmack, die Form der Früchte in sich trägt, so enthalten auch schon die ersten Spuren des Geistes virtualiter die ganze Geschichte.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 23.>

[38] Hegel: Järjen ääni, s. 55. Alkukielellä ja koko virke: »Denn die Weltgeschichte ist die Darstellung des göttlichen, absoluten Processes des Geistes in seinen höchsten Gestalten, dieses Stufenganges, wodurch er seine Wahrheit, das Selbstbewußtseyn über sich erlangt.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 66.>

[39] Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Religion II, s. 83. Alkukielellä: »: wenn der Mensch wahrhaft von Gott weiß, so weiß er auch wahrhaft von sich, beide Seiten entsprechen einander.»

[40] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 459. Kursivointi minun. Alkukielellä: »– – stellen uns die Pyramiden das einfache Bild der symbolischen Kunst selber vor Augen;».

[41] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 460. Alkukielellä: »Deshalb bleibt die Gestalt für solch ein Inneres eine dem bestimmten Inhalt desselben ebensosehr noch ganz äußere Form und Umhüllung.»

[42] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 459. Alkukielellä: »– – sie sind ungeheure Kristalle, welche ein Inneres in sich bergen – –.»

[43] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 60. Alkukielellä: »Denn das Denken gerade macht die innerste wesentliche Natur des Geistes aus.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 27.> Hegel: Järjen ääni, s. 26; 26. Alkukielellä ja yhtenä virkkeenä: »Wie die Substanz der Materie die Schwere ist, so, müssen wir sagen, ist die Substanz, das Wesen des Geistes die Freiheit.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 22.>

[44] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 137. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Indem nun die Geistigkeit sich in sich selbst aus dem Äußeren und der unmittelbaren Einheit mit demselben zurückgezogen hat, so wird die sinnliche Äußerlichkeit des Gestaltens eben deswegen wie im Symbolischen als unwesentliche, vorübergehende – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 113.>

[45] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 137. Alkukielellä: »Die Innerlichkeit feiert ihren Triumph über das Äußere und läßt im Äußeren selbst und an demselben diesen Sieg erscheinen, durch welchen das sinnlich Erscheinende zur Wertlosigkeit herniedersinkt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 113.>

[46] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 222. Alkukielellä koko virke: »Was hat nun die Holländer zu diesem Genre hingeleitet, welcher Inhalt ist in diesen Bildchen ausgedrückt, die doch die höchste Kraft der Anziehung beweisen?»

[47] Kaikki edelliset lainaukset ovat seuraavasta kohdasta: Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 223. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Bei den Holländern dagegen in ihren Schenken, bei Hochzeiten und Tänzen, beim Schmausen und Trinken geht es, wenn’s auch zu Zänkereien und Schlägen kommt, nur froh und lustig zu, die Weiber und Mädchen sind auch dabei, und das Gefühl der Freiheit und Ausgelassenheit durchdringt alles und jedes. Diese geistige Heiterkeit eines berechtigten Genusses, welche selbst bis in die Tierstücke hereingeht und sich als Sattheit und Lust hervorkehrt, diese frische, aufgeweckte geistige Freiheit und Lebendigkeit in Auffassung und Darstellung macht die höhere Seele solcher Gemälde aus.»

[48] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 224; 224. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »; zwei andere [Jungen] auf einem ähnlichen Bilde, zerlumpt und arm, essen Melonen und Trauben. Aber in dieser Armut und halben Nacktheit gerade leuchtet innen und außen nichts als die gänzliche Unbekümmertheit und Sorglosigkeit, wie sie ein Derwisch nicht besser haben kann, in dem vollen Gefühle ihrer Gesundheit und Lebenslust hervor.»

[49] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 82. Alkukielellä: »; der Knabe wirft Steine in den Strom und bewundert nun die Kreise, die im Wasser sich ziehen, als ein Werk, worin er die Anschauung des Seinigen gewinnt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 51.>

[50] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 128. Alkukielellä: »– – Gestaltungen der Kunst, in deren Form der Geist als künstlerischer sich das Bewußtsein von sich selber gibt.». <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 103.>

[51] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 82. Alkukielellä: »Das allgemeine Bedürfnis zur Kunst also ist das vernünftige, daß der Mensch die innere und äußere Welt sich zum geistigen Bewußtsein als einen Gegenstand zu erheben hat, in welchem er sein eigenes Selbst wiedererkennt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 52.>

[52] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 81. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Die Naturdinge sind nur unmittelbar und einmal, doch der Mensch als Geist verdoppelt sich, indem er zunächst wie die Naturdinge ist, sodann aber ebensosehr für sich ist, sich anschaut, sich vorstellt, denkt und nur durch dies tätige Fürsichsein Geist ist.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 51.>

[53] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 82. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Das Bedürfnis dieser geistigen Freiheit befriedigt er, indem er einerseits innerlich, was ist, für sich macht, ebenso aber dies Fürsichsein äußerlich realisiert und somit, was in ihm ist, für sich und andere in dieser Verdoppelung seiner zur Anschauung und Erkenntnis bringt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 52.>

[54] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 61. Alkukielellä: »Denn wie bereits angedeutet, ist ihre wahrhafte Aufgabe, die höchsten Interessen des Geistes zum Bewußtsein zu bringen.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 28.>

[55] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 61. Alkukielellä: »Die Kunst aber, weit entfernt – – die höchste Form des Geistes zu sein – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 28.>

[56] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 92. Alkukielellä: »ob er gleich vollständig weiß, worauf es im Leben ankommt, was als Substanz die Menschen zusammenhält, was sie bewegt und die Macht in ihnen ist, dennoch diesen Inhalt weder sich selber in allgemeine Regeln gefaßt hat, noch ihn anderen in allgemeinen Reflexionen zu explizieren weiß, sondern, was sein Bewußtsein erfüllt, immer in besonderen Fällen, wirklichen oder erfundenen, in adäquaten Beispielen usf. sich und anderen klarmacht;» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 62–63.>

[57] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 56; 57; 57. Alkukielellä ja kohta laajemmin: »Nur ein gewisser Kreis und Stufe der Wahrheit ist fähig, im Elemente des Kunstwerks dargestellt zu werden – – Dagegen gibt es eine tiefere Fassung der Wahrheit, in welcher sie nicht mehr dem Sinnlichen so verwandt und freundlich ist, um von diesem Material in angemessener Weise aufgenommen und ausgedrückt werden zu können.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 23–24.>

[58] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 135. Alkukielellä: »– – was das Christentum von Gott als Geist aussagt, im Unterschiede des griechischen Götterglaubens – –» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 111.>

[59] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 127. Alkukielellä: »; der christliche [Gott] ist zwar auch konkrete Persönlichkeit, aber als reine Geistigkeit, und soll als Geist und im Geist gewußt werden. Sein Element des Daseins ist dadurch wesentlich das innere Wissen und nicht die äußere Naturgestalt, durch die er nur unvollkommen, nicht aber der ganzen Tiefe seines Begriffs nach, darstellbar sein wird.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 102–103.>

[60] Hegel: Taiteenfilosofia, s. 126. Alkukielellä ja koko virke: »Denn im Christentume ist Gott in seiner Wahrheit und deshalb als in sich durchaus konkret, als Person, als Subjekt und in näherer Bestimmtheit als Geist vorgestellt.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 101.>

[61] Hegel: Järjen ääni, s. 52. Alkukielellä: »Das Wahre gelangt aber nicht nur zur Vorstellung und zum Gefühl, wie in der Religion , und zur Anschauung wie in der Kunst, sondern auch zum denkenden Geist; dadurch erhalten wir die dritte Gestalt der Vereinigung – die Philosophie. Diese ist insofern die höchste, freieste und weiseste Gestaltung.» <Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, s. 61–62.>

[62] Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Religion II, s. 223; 223. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Das Verhältnis von Vater und Sohn ist aus dem organischen Leben genommen und ist vorstellungsweise gebraucht: dies natürliche Verhältnis ist nur bildlich und daher nie ganz dem entsprechend, was ausgedrückt werden soll.»

[63] Hegel: Vorlesungen über die Philosophie der Religion II, s. 223. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Aber wir müssen wohl wissen, daß Gott dies ganze Tun selbst ist. Gott ist der Anfang, er tut dies, aber er ist ebenso auch nur das Ende, die Totalität: so als Totalität ist Gott der Geist. Gott als bloß der Vater ist noch nicht das Wahre (so ohne den Sohn ist er in der jüdischen Religion gewußt), er ist vielmehr Anfang und Ende; er ist seine Voraussetzung, macht sich selbst zur Voraussetzung (dies ist nur eine andere Form des Unterscheidens), er ist der ewige Prozeß.»

[64] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 140. Alkukielellä: »Wo die Kunst jedoch in ihrer höchsten Vollendung vorhanden ist, da enthält sie gerade in ihrer bildlichen Weise die dem Gehalt der Wahrheit entsprechendste und wesentlichste Art der Exposition.»

[65] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 108; 108. Alkukielellä: »; andererseits erhebt er sich zu ewigen Ideen, zu einem Reiche des Gedankens und der Freiheit, gibt sich als Wille allgemeine Gesetze und Bestimmungen, entkleidet die Welt von ihrer belebten, blühenden Wirklichkeit und löst sie zu Abstraktionen auf – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 81.>

[66] Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 52. Alkukielellä: »Andererseits, wenn die Kunst gerade die lichtlose dürre Trockenheit des Begriffs erheiternd belebe – –.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik I, s. 19.>

[67] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 257. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »Dieser halb ist das Ergebnis jeder rein objektiven, also auch jeder künstlerischen Auffassung der Dinge ein Ausdruck mehr vom Wesen des Lebens und Daseins, eine Antwort mehr auf die Frage: »Was ist das Leben?« – Diese Frage beantwortet jedes ächte und gelungene Kunstwerk, auf seine Weise, völlig richtig.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 461.>

[68] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 34, s. 80. Alkukielellä: »– – eben so wenig ist ohne mich, als Subjekt des Erkennens, das erkannte Ding Objekt, sondern bloßer Wille, blinder Drang.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 204.>

[69] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 32, s. 72. Alkukielellä: »– – vielmehr ist uns die Idee nur die unmittelbare und daher adäquate Objektität des Dinges an sich, welches selbst aber der Wille ist – –.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 197.>

[70] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 49, s. 151. Alkukielellä: »– – der Begriff, das Objekt des vernünftigen Denkens und der Wissenschaft.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 265.>

[71] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 33, s. 76. Alkukielellä: »Was sie [die Wissenschaften] von der gemeinen Erkenntnis unterscheidet, ist bloß ihre Form, das Systematische, die Erleichterung der Erkenntnis durch Zusammenfassung alles Einzelnen, mittelst Unterordnung der Begriffe, ins Allgemeine, und dadurch erlangte Vollständigkeit derselben.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 200.>

[72] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 38, s. 302. Alkukielellä: »; während die wirklichen Wissenschaften darüber schweben, indem sie umfassende Begriffe gewonnen haben, mittelst deren sie das Einzelne beherrschen und, wenigstens innerhalb gewisser Grenzen, die Möglichkeit der Dinge ihres Bereiches absehen, so daß sie auch über das etwan noch Hinzukommende beruhigt sein können.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 500–501.>

[73] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 31, s. 226; Luku 31, s. 226. Alkukielellä ja laajemmin: »Im Kopfe des von seinen Zwecken erfüllten Menschen sieht die Welt aus, wie eine schöne Gegend auf einem Schlachtfeldplan aussieht. – – In ihrer wahren Farbe und Gestalt, in ihrer ganzen und richtigen Bedeutung kann die Welt erst dann hervortreten, wann der Intellekt, des Wollens ledig, frei über den Objekten schwebt und ohne vom Willen angetrieben zu sein, dennoch energisch tätig ist.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 434.>

[74] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 33, s. 75. Alkukielellä ja laajemmin: »Daher erkennt denn auch die dem Willen dienende Erkenntnis von den Objekten eigentlich nichts weiter, als ihre Relationen, erkennt die Objekte nur, sofern sie zu dieser Zeit, an diesem Ort, unter diesen Umständen, aus diesen Ursachen, mit diesen Wirkungen da sind, mit Einem Wort, als einzelne Dinge: und höbe man alle diese Relationen auf, so wären ihr auch die Objekte verschwunden, eben weil sie übrigens nichts an ihnen erkannte.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 200.>

[75] Kohta menee hieman vähemmän silputtuna näin: »Tavallinen ihminen ei siksi viivy pitkään pelkässä havainnoinnissa eikä kiinnitä katsettaan pitkäksi ajaksi kohteeseen vaan hakee kaikesta hänelle tarjoutuvasta nopeasti vain käsitettä, jonka alaisuuteen se on vietävissä – – Hän ei viipyile vaan etsii vain omaa tietään elämässä – –.» <Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 36, s. 89> Alkukielellä: »; so weilt der gewöhnliche Mensch nicht lange bei der bloßen Anschauung, heftet daher seinen Blick nicht lange auf einen Gegenstand; sondern sucht bei Allem, was sich ihm darbietet, nur schnell den Begriff, unter den es zu bringen ist – – Er aber weilt nicht: nur seinen Weg im Leben sucht er,». <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 212.> Ja toisaalla: »– – kontemplaation todellinen vastakohta: pälyily.» <Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 36, s. 90.> Alkukielellä: »– – der wahre Gegensatz der Kontemplation sichtbar, das Spähen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 212.>

[76] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 39, s. 110. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Wie der Mensch zugleich ungestümer und finsterer Drang des Wollens (bezeichnet durch den Pol der Genitalien als seinen Brennpunkt) und ewiges, freies, heiteres Subjekt des reinen Erkennens (bezeichnet durch den Pol des Gehirns) ist;» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 230.>

[77] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 34, s. 77. Pitkänen kääntää kohdan näin: »viipyy ja uppoutuu tarjolla olevan objektin vakaaseen kontemplaatioon». Alkukielellä ja laajemmin: »– – das Subjekt aufhört ein bloß individuelles zu sein und jetzt reines, willenloses Subjekt der Erkenntnis ist, welches nicht mehr, dem Satze vom Grunde gemäß, den Relationen nachgeht; sondern in fester Kontemplation des dargebotenen Objekts, außer seinem Zusammenhange mit irgend andern, ruht und darin aufgeht.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 201.>

[78] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 30, s. 211. Alkukielellä: »Hierauf beruht es, daß wir das rein objektive Wesen der Dinge, die in ihnen hervortretenden Ideen, nur dann auffassen können, wann wir kein Interesse an ihnen selbst haben, indem sie in keiner Beziehung zu unserm Willen stehen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 420.>

[79] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 36, s. 89. Alkukielellä: »Fabrikware der Natur». <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 211.>

[80] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 38, s. 102. Alkukielellä: »Dies zeigen uns jene trefflichen Niederländer, welche solche rein objektive Anschauung auf die unbedeutendsten Gegenstände richteten und ein dauerndes Denkmal ihrer Objektivität und Geistesruhe im Stilleben hinstellten, welches der ästhetische Beschauer nicht ohne Rührung betrachtet, da es ihm den ruhigen, stillen, willensfreien Gemütszustand des Künstlers vergegenwärtigt, der nötig war, um so unbedeutende Dinge so objektiv anzuschauen, so aufmerksam zu betrachten und diese Anschauung so besonnen zu wiederholen: und indem das Bild auch ihn zur Teilnahme an solchem Zustand auffordert, wird seine Rührung oft noch vermehrt durch den Gegensatz der eigenen, unruhigen, durch heftiges Wollen getrübten Gemütsverfassung, in der er sich eben befindet. Im selben Geiste haben oft Landschaftsmaler, besonders Ruisdael, höchst unbedeutende landschaftliche Gegenstände gemalt, und dadurch dieselbe Wirkung noch erfreulicher hervorgebracht.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 223.>

[81] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 31, s. 224. Alkukielellä ja laajemmin: »Die Freude, welche wir an manchen, die Landschaft uns vor Augen bringenden Liedern Goethes, oder an den Naturschilderungen Jean Pauls haben, beruht darauf, daß wir dadurch der Objektivität jener Geister, d.h. der Reinheit teilhaft werden, mit welcher in ihnen die Welt als Vorstellung sich von der Welt als Wille gesondert und gleichsam ganz davon abgelöst hatte.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 432–433.>

[82] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 37, s. 100. Alkukielellä: »– – er aber imstande ist, auch uns diese Gabe zu leihen, uns seine Augen aufzusetzen:» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 220.>

[83] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 38, s. 102. Alkukielellä: »Aufgehen in der Anschauung». <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 222.>

[84] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 34, s. 77. Alkukielellä: »– – nicht mehr das Wo, das Wann, das Warum und das Wozu an den Dingen betrachtet; sondern einzig und allein das Was;» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 201.>

[85] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 258; Luku 34, s. 258. Alkukielellä ja kokonaisuutena: »Jedes Kunstwerk ist demgemäß eigentlich bemüht, uns das Leben und die Dinge so zu zeigen, wie sie in Wahrheit sind, aber, durch den Nebel objektiver und subjektiver Zufälligkeiten hindurch, nicht von Jedem unmittelbar erfaßt werden können. Diesen Nebel nimmt die Kunst hinweg.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 462.>

[86] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 36, s. 86. Alkukielellä: »Sie wiederholt die durch reine Kontemplation aufgefaßten ewigen Ideen, das Wesentliche und Bleibende aller Erscheinungen der Welt, und je nachdem der Stoff ist, in welchem sie wiederholt, ist sie bildende Kunst, Poesie oder Musik. Ihr einziger Ursprung ist die Erkenntnis der Ideen; ihr einziges Ziel Mitteilung dieser Erkenntnis.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 208.>

[87] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 41, s. 118. Alkukielellä ja laajemmin: »Indem wir einen Gegenstand schön nennen, sprechen wir dadurch aus, daß er Objekt unserer ästhetischen Betrachtung ist, welches zweierlei in sich schließt, einerseits nämlich, daß sein Anblick uns objektiv macht, d.h. daß wir in der Betrachtung desselben nicht mehr unserer als Individuen, sondern als reinen willenlosen Subjekts des Erkennens uns bewußt sind; und andererseits, daß wir im Gegenstande nicht das einzelne Ding, sondern eine Idee erkennen» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 237.>

[88] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 32, s. 74. Alkukielellä: »nur Ideen, nur die Stufenleiter der Objektivation jenes einen Willens, des wahren Dinges an sich, in reiner ungetrübter Erkenntnis auffassen, und folglich würde unsere Welt ein Nunc stans sein;» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 198.>

[89] Ilmausta »tahdon objektivoituma» Schopenhauer käyttää esim. lausumalla, että »koko näkyvä maailma on vain tahdon objektivoituma, sen peili». <Tahdottoman tietämisen autuus, § 52, s. 198.> Alkukielellä: »– – die gesamte sichtbare Welt nur die Objektivation, der Spiegel des Willens ist – –.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 301.>

[90] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 42, s. 123. Alkukielellä ja laajemmin: »Hingegen wird, wenn Tiere und Menschen der Gegenstand der ästhetischen Betrachtung oder Darstellung sind, der Genuß mehr in der objektiven Auffassung dieser Ideen, welche die deutlichsten Offenbarungen des Willens sind, bestehen;» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 240.>

[91] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 43, s. 126. Alkukielellä ja laajemmin: »Denn nur indem jeder Teil soviel trägt, als er füglich kann, und jeder gestützt ist gerade da und gerade so sehr, als er muß, entfaltet sich jenes Widerspiel, jener Kampf zwischen Starrheit und Schwere, welche das Leben, die Willensäußerungen des Steines ausmachen, zur vollkommensten Sichtbarkeit, und es offenbaren sich deutlich diese tiefsten Stufen der Objektität des Willens.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 243.>

[92] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 51, s. 173; § 51, s. 174.> Alkukielellä ja laajemmin: »: denn auch hier [Dichtkunst] hält uns der Genius den verdeutlichenden Spiegel vor, in welchem alles Wesentliche und Bedeutsame zusammengestellt und ins hellste Licht gesetzt uns entgegentritt, das Zufällige und Fremdartige aber ausgeschieden ist.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 282.> »Er [Dichter] ist der Spiegel der Menschheit, und bringt ihr was sie fühlt und treibt zum Bewußtsein.» Tämä kohta puuttuu toisesta laitoksesta, joten viittaus eri julkaisuun: Die Welt als Wille und Vorstellung I. Hrsg. Ludwig Berndl. München 1912. S. 643.>

[93] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 41, s. 122; § 41, s. 122. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Er lehrt nämlich, daß der Gegenstand, den die schöne Kunst darzustellen beabsichtigt, das Vorbild der Malerei und Poesie, nicht die Idee wäre, sondern das einzelne Ding. Unsere bisherige Auseinandersetzung behauptet gerade das Gegenteil – –.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 240.>

[94] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 45, s. 136. Alkukielellä: »– – er [Genius] im einzelnen Dinge dessen Idee erkennt, gleichsam die Natur auf halbem Worte versteht und nun rein ausspricht, was sie nur stammelt,» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 252.>

[95] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 36, s. 88. Alkukielellä: »: daher der Genius der Phantasie bedarf, um in den Dingen nicht Das zu sehen, was die Natur wirklich gebildet hat, sondern was sie zu bilden sich bemühte,» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 211.>

[96] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 51, s. 164. Alkukielellä: »Ideen sind wesentlich anschaulich:» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 276.>

[97] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 49, s. 152. Alkukielellä: »durchaus anschaulich» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 265.>

[98] Kohta menee kokonaisuutena näin: »Ideat ovat kuitenkin olemuksellisesti havaittavia ja sen tähden tarkemmin määriteltäessä tyhjentymättömiä. Sellainen on siksi välitettävissä vain havaitsemisen tietä, joka on taiteen tie.» Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 260. Alkukielellä: »Die Ideen aber sind wesentlich ein Anschauliches und daher, in seinen näheren Bestimmungen, Unerschöpfliches. Die Mitteilung eines solchen kann daher nur auf dem Wege der Anschauung geschehen, welches der der Kunst ist.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 464.>

[99] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 261. Alkukielellä: »Ganz befriedigt durch den Eindruck eines Kunstwerks sind wir nur dann, wann er etwas hinterläßt, das wir, bei allem Nachdenken darüber, nicht bis zur Deutlichkeit eines Begriffs herabziehen können.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 465.>

[100] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 260; Luku 34, s. 260. Alkukielellä: »Der bloße Begriff hingegen ist ein vollkommen Bestimmbares, daher zu Erschöpfendes, deutlich Gedachtes – –Daher ist ein Kunstwerk, dessen Konzeption aus bloßen deutlichen Begriffen hervorgegangen, allemal ein unechtes.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 464.>

[101] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 49, s. 153; § 49, s. 153. Alkukielellä ja laajemmin: »die Idee – – gleicht einem lebendigen, sich entwickelnden, mit Zeugungskraft begabten Organismus, welcher hervorbringt, was nicht in ihm eingeschachtelt lag. – – der Begriff, so nützlich er für das Leben, und so brauchbar, notwendig und ergiebig er für die Wissenschaft ist, für die Kunst ewig unfruchtbar.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 266–267.>

[102] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 31, s. 235. Alkukielellä: »Es werde musiziert, oder philosophiert, gemalt, oder gedichtet; – ein Werk des Genies ist kein Ding zum Nutzen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 442.>

[103] Kohta kokonaisemmin: »Tosin kaikki taiteet puhuvat vain havainnon naiivia ja lapsekasta kieltä eivätkä reflektion abstraktia ja vakavaa kieltä, ja siksi niiden vastaus on ohikiitävä kuva eikä pysyvää yleistä tietoa. – – Ne näet antavat aina osan, säännön sijaan esimerkin, eivätkä kokonaisuutta, joka voidaan antaa vain käsitteen yleisyydessä.» Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 257. Alkukielellä: »Allein die Künste reden sämtlich nur die naive und kindliche Sprache der Anschauung, nicht die abstrakte und ernste der Reflexion: ihre Antwort ist daher ein flüchtiges Bild; nicht eine bleibende allgemeine Erkenntnis. – – Denn sie geben immer nur ein Fragment, ein Beispiel statt der Regel, nicht das Ganze, als welches nur in der Allgemeinheit des Begriffes gegeben werden kann.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 462.>

[104] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 34, s. 258; Luku 34, s. 258–259. Alkukielellä ja kokonaisuutena: »– – welche [Philosophie] in diesem Sinne sich zu jenen [Künste] verhält, wie der Wein zu den Trauben. Was sie zu liefern verspricht, wäre gleichsam ein schon realisierter und barer Gewinn, ein fester und bleibender Besitz; während der aus den Leistungen und Werken der Kunst hervorgehende nur ein stets neu zu erzeugender ist.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 463.>

[105] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 52, s. 183. Alkukielellä: »Sie [Musik] steht ganz abgesondert von allen andern.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 290.>

[106] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 52, s. 183. Alkukielellä: »große und überaus herrliche Kunst» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 290.>

[107] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 39, s. 313. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »So gewiß die Musik, weit entfernt eine bloße Nachhilfe der Poesie zu sein, eine selbständige Kunst, ja die mächtigste unter allen ist und daher ihre Zwecke ganz aus eigenen Mitteln erreicht;» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 510.>

[108] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 39, s. 321. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »: es wäre sogar lächerlich, die beschränkteste und schwächste aller Künste [Baukunst] mit der ausgedehntesten und wirksamsten [Musik] im Wesentlichen gleich stellen zu wollen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 518.>

[109] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 52, s. 185. Alkukielellä: »Die Musik ist nämlich eine so unmittelbare Objektivation und Abbild des ganzen Willens, wie die Welt selbst es ist, ja wie die Ideen es sind, deren vervielfältigte Erscheinung die Welt der einzelnen Dinge ausmacht. Die Musik ist also keineswegs, gleich den andern Künsten, das Abbild der Ideen, sondern Abbild des Willens selbst, dessen Objektität auch die Ideen sind: deshalb eben ist die Wirkung der Musik so sehr viel mächtiger und eindringlicher, als die der andern Künste: denn diese reden nur vom Schatten, sie aber vom Wesen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 292.>

[110] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 52, s. 195. Alkukielellä ja hieman laajemmin: »– – sie [Musik] in einer höchst allgemeinen Sprache das innere Wesen, das Ansich der Welt, welches wir, nach seiner deutlichsten Äußerung, unter dem Begriff Willen denken, ausspricht – –.» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 299.>

[111] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 39, s. 317. Alkukielellä: »alle Bewegungen des menschlichen Herzens, d.i. des Willens» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 514.>

[112] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, Luku 39, s. 315. Alkukielellä: »Denn für sie [Musik] sind bloß die Leidenschaften, die Willensbewegungen vorhanden, und sie sieht, wie Gott, nur die Herzen.» <Die Welt als Wille und Vorstellung II, s. 512.>

[113] Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus, § 34, s. 80; § 34, s. 80. Alkukielellä ja kokonaisuutena: »Als Wille, außer der Vorstellung und allen ihren Formen, ist er einer und der selbe im kontemplierten Objekt und im Individuum, welches sich an dieser Kontemplation emporschwingend als reines Subjekt seiner bewußt wird: jene Beiden sind daher an sich nicht unterschieden: denn an sich sind sie der Wille, der hier sich selbst erkennt, – – Dieser Wille ist an sich, d.h. außer der Vorstellung, mit dem meinigen Einer und derselbe:» <Die Welt als Wille und Vorstellung I, s. 204.>

[114] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 628. Alkukielellä ja virke kokonaisuudessaan: »Die Kunst ist eben deswegen dem Philosophen das Höchste, weil sie ihm das Allerheiligste gleichsam öffnet, wo in ewiger und ursprünglicher Vereinigung gleichsam in Einer Flamme brennt, was in der Natur und Geschichte gesondert ist, und was im Leben und Handeln, ebenso wie im Denken, ewig sich fliehen muß.»

[115] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 618; 618; 618. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »– – so ist die Kunst die einzige und ewige Offenbarung, die es gibt, und das Wunder, das, wenn es auch nur Einmal existiert hätte, uns von der absoluten Realität jenes Höchsten überzeugen müßte.»

[116] Hegel: Kirjeenvaihtoa 1794–1815, s. 38.

[117] Schelling: Vom Ich als Prinzip der Philosophie, s. 163. Alkukielellä ja virke kokonaisuudessaan: »Müßte man, um zu seinem Denken zu gelangen, ein anderes denken, so wäre dieses höher als das Höchste, was sich widerspricht: um zum Höchsten zu gelangen, brauche ich nichts, als dieses Höchste selbst – das Absolute kann nur durchs Absolute gegeben werben.»

[118] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 348. Alkukielellä: »; es ist unmöglich, daß zugleich in unserem Erkenntnis Wahrheit, und in unserem Wollen Realität sei.»

[119] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 347. Alkukielellä: »Nach der ersten [Überzeugung] wird angenommen: die Gegenstände seien unveränderlich bestimmt, und durch sie unsere Vorstellungen; nach der andern: die Gegenstände seien veränderlich, und zwar durch die Kausalität von Vorstellungen in uns.»

[120] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 347. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Dieser Widerspruch muß aufgelöst werden, wenn es überhaupt eine Philosophie gibt – und die Auflösung dieses Problems, oder die Beantwortung der Frage: wie können die Vorstellungen zugleich als sich richtend nach den Gegenständen, und die Gegenstände als sich richtend nach den Vorstellungen gedacht werden? ist nicht die erste, aber die höchste Aufgabe der Transzendentalphilosophie.»

[121] Schelling: Filosofisia tutkimuksia ihmisen vapauden olemuksesta, s. 32. Alkukielellä: »Allein dieses System, wenn es wirklich als die Lehre von zwei absolut verschiedenen und gegenseitig unabhängigen Prinzipien gedacht wird, ist nur ein System der Selbstzerreißung und Verzweiflung der Vernunft.» <Sämtliche Werke 1/7, s. 354.>

[122] Hegel: Kirjeenvaihtoa 1794–1815, s. 38. Lainaus on Schellingin kirjeestä Hegelille 4.2.1795. Panu Turunen on kääntänyt kohdan: »Filosofian on lähdettävä liikkeelle Ehdottomasta.» Alkukielellä: »Vom Unbedingten muß die Philosophie ausgehen.»

[123] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 348. Alkukielellä ja yhtenä virkkeenä: »Diese vorherbestimmte Harmonie aber ist selbst nicht denkbar, wenn nicht die Tätigkeit, durch welche die objektive Welt produziert ist, ursprünglich identisch ist mit der, welche im Wollen sich äußert, und umgekehrt.»

[124] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 625. Alkukielellä koko virke: »Wenn es denn nun aber doch eine solche Anschauung gäbe, welche das absolut Identische, an sich weder Sub- noch Objektive zum Objekt hat, und wenn man sich wegen dieser Anschauung, welche nur eine intellektuelle sein kann, auf die unmittelbare Erfahrung beriefe, wodurch kann denn nun auch diese Anschauung wieder objektiv, d.h. wie kann außer Zweifel gesetzt werden, daß sie nicht auf einer bloß subjektiven Täuschung beruhe, wenn es nicht eine allgemeine und von allen Menschen anerkannte Objektivität jener Anschauung gibt?»

[125] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 625. Alkukielellä: »Diese allgemein anerkannte und auf keine Weise hinwegzuleugnende Objektivität der intellektuellen Anschauung ist die Kunst selbst.»

[126] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 625. Alkukielellä: »Denn die ästhetische Anschauung eben ist die objektiv gewordene intellektuelle.»

[127] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 625. Alkukielellä: »Das Kunstwerk nur reflektiert mir, was sonst durch nichts reflektiert wird, jenes absolut Identische, was selbst im Ich schon sich getrennt hat; was also der Philosoph schon im ersten Akt des Bewußtseins sich trennen läßt, wird, sonst für jede Anschauung unzugänglich, durch das Wunder der Kunst aus ihren Produkten zurückgestrahlt.»

[128] Saksalaisen idealismin vanhin ohjelmaluonnos, s. 376. Alkukielellä: »Zuletzt die Idee, die alle vereinigt, die Idee der Schönheit, das Wort in höherem platonischen Sinne genommen.» Teksti on ehkä kirjoitettu Frankfurtissa 1700-luvun lopulla, ja sen laatimiseen ovat kaiketi osallistuneet Hölderlin, Schelling ja Hegel.

[129] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 620; 620. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Aber das Unendliche endlich dargestellt ist Schönheit. Der Grundcharakter jedes Kunstwerks, welcher die beiden vorhergehenden in sich begreift, ist also die Schönheit, und ohne Schönheit ist kein Kunstwerk.»

[130] Schelling: Philosophie der Kunst, s. 398. Alkukielellä: »Denn Schönheit ist das real angeschaute Absolute.»

[131] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 619. Alkukielellä: »unergründliche Tiefe».

[132] Kant: Arvostelukyvyn kritiikki, s. 244; 244. Alkukielellä: »ästhetische Idee» <Kritik der Urteilskraft, s. 315.> »– – die mehr denken lassen, als man in einem durch Worte bestimmten Begriff ausdrücken kann;» <Kritik der Urteilskraft, s. 315.>

[133] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 620; 620; 620. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »So ist es mit jedem wahren Kunstwerk, indem jedes, als ob eine Unendlichkeit von Absichten darin wäre, einer unendlichen Auslegung fähig ist, wobei man doch nie sagen kann, ob diese Unendlichkeit im Künstler selbst gelegen habe, oder aber bloß im Kunstwerk liege. Dagegen in dem Produkt, welches den Charakter des Kunstwerks nur heuchelt, Absicht und Regel an der Oberfläche liegen und so beschränkt und umgrenzt erscheinen, daß das Produkt nichts anderes als der getreue Abdruck der bewußten Tätigkeit des Künstlers und durchaus nur ein Objekt für die Reflexion, nicht aber für die Anschauung ist, welche im Angeschauten sich zu vertiefen liebt, und nur auf dem Unendlichen zu ruhen vermag.»

[134] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 617. Alkukielellä ja laajemmin: »– – so scheint der Künstler, so absichtsvoll er ist, doch in Ansehung dessen, was das eigentlich Objektive in seiner Hervorbringung ist, unter der Einwirkung einer Macht zu stehen, die ihn von allen andern Menschen absondert, und ihn Dinge auszusprechen oder darzustellen zwingt, die er selbst nicht vollständig durchsieht, und deren Sinn unendlich ist.»

[135] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 627. Alkukielellä: »Wenn die ästhetische Anschauung nur die objektiv gewordene transzendentale ist, so versteht sich von selbst, daß die Kunst das einzige wahre und ewige Organon zugleich und Dokument der Philosophie sei, welches immer und fortwährend aufs neue beurkundet, was die Philosophie äußerlich nicht darstellen kann, nämlich das Bewußtlose im Handeln und Produzieren und seine ursprüngliche Identität mit dem Bewußten.»
Lainauksen loppuosassa Schelling puhuu tiedostamattoman ja tiedostetun ykseydestä taideteoksessa. Toisinaan kaksinaisuus saattaa olla jotain muuta, esim. vapauden ja välttämättömyyden vastakkaisuutta ja yhdentymistä: »Kauneus on vapauden ja välttämättömyyden erottamattomuutta havaittuna todellisessa.» Alkukielellä: »Schönheit ist Indifferenz der Freiheit und der Notwendigkeit, in einem Realen angeschaut.» <Schelling: Philosophie der Kunst, s. 383.>

[136] Schelling: System der Transzendentalen Idealismus, s. 628; 628. Alkukielellä: »Die Kunst ist eben deswegen dem Philosophen das Höchste, weil sie ihm das Allerheiligste gleichsam öffnet, wo in ewiger und ursprünglicher Vereinigung gleichsam in Einer Flamme brennt, was in der Natur und Geschichte gesondert ist, und was im Leben und Handeln, ebenso wie im Denken, ewig sich fliehen muß.»

[137] Schelling: Philosophie der Kunst, s. 358–359. Alkukielellä ja kaikki lainaukset yhdessä ja samassa kokonaisuudessa: »Derjenige wird für roh und ungebildet geachtet, der die Kunst überall nicht auf sich einfließen lassen und ihre Wirkungen erfahren will. Aber es ist, wenn nicht in demselben Grade, doch dem Geiste nach ebenso roh, die bloß sinnlichen Rührungen, sinnlichen Affekter, oder sinnliches Wohlgefallen, welche Kunstwerke erwecken, für Wirkungen der Kunst als solche zu halten. Für den, der es in der Kunst nicht zur freien, zugleich leidenden und tätigen, fortgerissenen und überlegten Beschauung bringt, sind alle Wirkungen der Kunst bloße Naturwirkungen; er selbst verhält sich dabei als Naturwesen, und hat die Kunst als Kunst wahrhaft nie erfahren und erkannt. Was ihn bewegt, sind vielleicht die einzelnen Schönheiten, aber in dem wahren Kunstwerk gibt es keine einzelne Schönheit, nur das Ganze ist schön. Wer sich also nicht zur Idee des Ganzen erhebt, ist gänzlich unfähig ein Werk zu beurteilen.»

[138] Schelling: Philosophie der Kunst, s. 359; 359; 359. Alkukielellä ja kokonaisuutena: »Es gehört also sogar zur allgemein gesellschaftlichen Bildung – da überhaupt kein gesellschaftlicheres Studium als das der Kunst – über die Kunst Wissenschaft zu haben, die Fähigkeit, die Idee oder das Ganze so wie die wechselseitigen Beziehungen der Teile aufeinander und auf das Ganze und hinwiederum die des Ganzen auf die Teile aufzufassen, in sich ausgebildet zu haben. Aber dieses eben ist nicht möglich anders als durch Wissenschaft und insbesondere durch Philosophie.»

[139] Plotinos: Kauneudesta 1.6.2; 1.6.2; 1.6.2. Alkukielellä ja yhtenä kokonaisuutena: »Πάλιν οὖν ἀναλαβόντες λέγωμεν τί δῆτά ἐστι τὸ ἐν τοῖς σώμασι καλὸν πρῶτον. Ἔστι μὲν γάρ τι καὶ βολῆι τῆι πρώτηι αἰσθητὸν γινόμενον καὶ ἡ ψυχὴ ὥσπερ συνεῖσα λέγει καὶ ἐπιγνοῦσα ἀποδέχεται καὶ οἷον συναρμόττεται. Πρὸς δὲ τὸ αἰσχρὸν προσβαλοῦσα ἀνίλλεται καὶ ἀρνεῖται καὶ ἀνανεύει ἀπ᾽ αὐτοῦ οὐ συμφωνοῦσα καὶ ἀλλοτριουμένη. Φαμὲν δή, ὡς τὴν φύσιν οὖσα ὅπερ ἐστὶ καὶ πρὸς τῆς κρείττονος ἐν τοῖς οὖσιν οὐσίας, ὅ τι ἂν ἴδηι συγγενὲς ἢ ἴχνος τοῦ συγγενοῦς, χαίρει τε καὶ διεπτόηται καὶ ἀναφέρει πρὸς ἑαυτὴν καὶ ἀναμιμνήσκεται ἑαυτῆς καὶ τῶν ἑαυτῆς.» <Plotinus: Porphyry on Plotinus. Ennead I. S. 236.>

[140] Dufrenne: Phénoménologie de l’expérience esthétique, s. 620.

[141] Gadamer: Wahrheit und Methode, s. 137.

[142] Gadamer: Estetiikka ja hermeneutiikka, s. 183.

[143] Bloom: Lukemisen ylistys, s. 19. Alkukielellä koko virke: »Let me fuse Bacon, Johnson, and Emerson into a formula of how to read: find what comes near to you that can be put to the use of weighing and considering, and that addresses you as though you share the one nature, free of time’s tyranny.» <How to Read and Why, s. 22.>

[144] Bloom: Lukemisen ylistys, s. 193; 193. Alkukielellä koko virke: »We ought to read for many purposes, and to gain copious benefits, but the cultivation of an individual consciousness is certainly a prime purpose, and a major benefit, of deep reading.» <How to Read and Why, s. 173.>

[145] Bloom: Lukemisen ylistys, s. 165. Alkukielellä: »There are parts of yourself you will not know fully until you know, as well as you can, Don Quixote and Sancho Panza.» <How to Read and Why, s. 150.>

[146] Bloom: Lukemisen ylistys, s. 187–188. Alkukielellä: »We have no place to go but Raskolnikov’s consciousness, just as we have to journey with Macbeth into his heart of darkness. We might nor murder old women or a fatherly monarch, but since in part we are Raskolnikov and Macbeth, perhaps in certain circumstances we might.» <How to Read and Why, s. 168–169.>

[147] Bloom: Lukemisen ylistys, s. 219. Alkukielellä: »Until you become yourself, what benefit can you be to others?» <How to Read and Why, s. 195.>

[148] Bloom kirjoittaa: »Lukiessamme me etsimme, vaikkakin tiedostamatta, ajattelutapaa, joka olisi omaperäisempi kuin omamme.» <Bloom: Lukemisen ylistys, s. 23.> Alkukielellä: »We read, frequently if unknowingly, in quest of a mind more original than our own.» <How to Read and Why, s. 25.>

[149] Gallen-Kallela: Kallela-kirja, s. 57.

[150] Gallen-Kallela: Kallela-kirja, s. 57.

[151] Runokokoelmassa Runoja matkalta salmen ylitse, sarjassa Juon viiniä kynttilän yhä palaessa.

[152] Lukács: Es geht um Realismus, s. 318.

[153] Brecht: Kirjoituksia teatterista, s. 383.

[154] Brecht: Kirjoituksia teatterista, s. 140.