sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

5. Esteettisen taidemääritelmän täydentäminen

Miksi viitata instituutioon?

Ehdottamassani muodossa esteettinen taidemääritelmä antaa vain yhden välttämättömän ehdon taiteen piiriin kuulumiselle. Seuraavaksi tarkastelen kahta täydennysehdotusta: mitä saavutettaisiin vetoamalla lisäksi instituutioon tai tietoon?

Jos Leila Haaparannan ja Ilkka Niiniluodon tavoin tiede määritellään »järjestelmälliseksi ja järkiperäiseksi tiedon hankinnaksi»,[1] vedotaan jo instituutioon, sillä järjestelmällisyys saavutetaan vain sen puitteissa:

»Kullakin ihmisellä on omasta ympäristöstään tietoa, joka perustuu havaintoon ja jokapäiväiseen kokemukseen. Tiede ylittää tämän tiedostamisen ›arkitason› järjestelmällisyytensä ansiosta: tieteellinen tiedonhankinta on organisoitu yhteiskunnassa erityisten instituutioiden tehtäväksi (yliopistot, korkeakoulut, tutkimuslaitokset), ja tutkimustoiminnan tulokset kootaan laajoiksi systemaattisiksi tietojärjestelmiksi.»[2]

Vasta instituution kehyksessä voidaan

Entä taiteessa? Pitäisikö taide rinnastaa tieteeseen vai olisiko parempi asettaa vertailukohdaksi esim. urheilu? Iliaan 23. laulussa Akhilleuksen ystävä Patroklos haudataan, ja Akhilleus järjestää tilanteen juhlistamiseksi erilaisia otteluita: ravit, nyrkkeily-, paini- ja keihäskamppailut, juoksukilpailut, kiekon heittoa, jousiammuntaa ja keihäänheittoa. Palkinnon saavat voittajan lisäksi myös ne, jotka häviävät kahden hengen kamppailuissa; keihäskisaa ei lopulta järjestetä, koska mukaan ilmoittautuu ylivoimaisena pidetty Agamemnon.

Vaikka Akhilleuksen järjestämät kilpailut eroavatkin joissain suhteissa nykyajan kilpailuista, voitaisiin hyvin sanoa, että ne ovat urheilua sanan täydessä mielessä, vaikka ympärillä ei olekaan sellaista institutionaalista kehystä kuin vaikkapa SM-kisoissa, joihin kuuluvat myös erilaiset järjestöt, lajiliitot, hyväksytyt tuomarit ja mittalaitteet, urheilutoimittajat jne. Voitaisiin sanoa että Akhilleuksen kilpailuissa on keskeistä ystävällismielinen kamppailu keskinäisen kyvykkyysjärjestyksen selvittämiseksi, ja tämä on urheilun kannalta olennaista. Instituution paisuminen ei tuo tähän mitään ratkaisevasti uutta, niin kuin se tuo tieteeseen (tutkimuksen suuntaamisen, tulosten kritiikin ja järjestelmäksi kokoamisen).

Taiteen institutionalisoituminen epäilemättä muuttaa taidetta. Vasta kun on sinfoniaorkestereita, voidaan jokin musiikkiesitys nähdä sinfoniakonsertin kritiikkinä; ja vasta kun on erilaisia koulukuntia, ismejä ja kilpailevia taidekäsityksiä, voidaan jokin teos nähdä sen ja sen suunnan puolustuksena. Jos halutaan korostaa tällaisia seikkoja, on aiheellista täydentää esteettistä taidemääritelmää viittauksella taiteen instituutioon. Tällöin samalla korostetaan sitä eroa, joka vallitsee meidän taiteemme ja jossakin heimoyhteisössä vallalla olevan perinteisen ruukkukoristelun välillä.

Jos taas halutaan korostaa meidän taiteemme yhteyttä vaikkapa keskiaikaiseen kirkkolauluun, on parempi olla tähdentämättä pitkälle kehittyneen instituution osuutta.

*

Tietysti sanaa ›instituutio› voitaisiin käyttää toisellakin tavalla. Sanalla ei viitattaisi niinkään sinfoniaorkestereihin, kirjailijaliittoihin ja kuvataideakatemioihin kuin siihen roolien jakautumaan, joka taiteeseen välttämättä kuuluu. Ts taidetta ei voi olla, ellei ole teoksen tekijän ja vastaanottajan rooleja: tekijä valmistaa teoksen yleisöä varten ja yleisö tietää, miten kyseistä teosta kuuluu arvioida: siitä ei tee hyvää teho tuholaistorjunnassa vaan esim. vaikuttava sommittelu. Tähän tapaan tuntuu George Dickie käyttävän ›taiteen instituutiota› seuraavassa lainauksessa:

»– – vaikka taiteilija voi eristäytyä kontaktista erilaisiin yhteiskunnan instituutioihin, hän ei voi eristäytyä taiteen instituutiosta, koska hän kantaa sitä mukanaan niin kuin Robinson Crusoe kantoi englantilaisuuttaan koko saarella olonsa ajan.»[3]

Vaikka instituutiota tässä mielessä pidettäisiin taiteen kannalta olennaisena, ei ole itsestään selvää, että se pitäisi erikseen mainita taidemääritelmässä. Jos taide nimittäin rajataan viittaamalla päämääränä olevaan esteettiseen arvoon, sisältyy määritelmään piilevä viittaus myös vastaanottajan rooliin, sikäli kun esteettinen arvo puolestaan rajataan viittaamalla tarkasteluun.

Miksi viitata tiedolliseen arvoon?

Oletetaanpa että jonkin vieraan kulttuurin yhteydessä halutaan tehdä tarkempaa jaottelua tyyliin »heillä ei oikeastaan ole mitään varsinaista taidetta, sillä heidän esteettiset toimintonsa rajoittuvat siihen, mitä me kutsuisimme pelkäksi koristeluksi». Jos taide halutaan erottaa »pelkästä koristelusta», täytyy vedota johonkin muuhunkin kuin kauneuden päämäärään.

Luontevaksi lisäpäämääräksi tarjoutuu tiedollinen arvo: valaisevat erottelut ja kytkennät, sisällön painavuus, ihmiselämän syvä ymmärrys tms. Tätähän suurelta taiteelta on usein vaadittu (joskus jopa niin yksinomaisesti kuin Nelson Goodman, jonka mukaan taiteellinen arvo on yhdenlaista tiedollista arvoa).[4]

Taidemääritelmästä jossa asetetaan useita ehtoja olkoon esimerkkinä se, joka löytyy Uudesta tietosanakirjasta hakusanan ›taide› kohdalta:

»Aistein havaittavuuteen tai havaintomielikuviin perustuva, positiivisia arvostuksia herättämään tarkoitettu, luova inhimillinen toiminta, jonka katsotaan ilmaisevan tai hahmottavan, varsinaisia käsitteitä käyttämättä, joitakin keskeisiä tai merkittäviä inhimillisiä kokemuksia tai olevaisen rakenteen puolia; myös tällaisen toiminnan tulokset, ns. taideteokset. – – Tätä taiteeseen liittyvää positiivista arvostusta tarkoittamassa käytetään yleensä käsitteitä ›kaunis› ja ›kauneus› – –.»

Tämän tiiviin ja monipuolisen määritelmän mukaan taide on

  1. inhimillistä toimintaa,
  2. jossa päämääränä on kauneus,
    a) joka perustuu havaittavuuteen,
    b) joka on luovaa ja
    c) jossa ilmaistaan tärkeitä kokemuksia tai totuuksia.

Seuraavassa on lisää esimerkkejä näkemyksistä, joiden mukaan jonkinlainen tiedollinen panos kuuluu taiteeseen. Tolstoi:

»– – jokin tuotos on mielestäni taidetta vain jos se paljastaa uuden puolen elämästä.»[5]

Göran Schildt:

»– – juuri heidän [taiteilijoiden] vaikutuksestaan yhteiskunta tulee itsestään tietoiseksi. Olennaista on, että taide pitää vapaasti tarjolla yhä uusia ehdotuksia ja on alituisena kansanäänestyksenä niistä käsityskannoista ja olemassaolon tulkinnoista, joita yhteiskunta ajankohtaisessa tilanteessaan kulloinkin tarvitsee.»[6]

Rudolf Arnheim:

»Taiteen välttämättömänä joskaan ei riittävänä edellytyksenä on rakenteellisen järjestyksen korkea aste. Sen lisäksi vaaditaan, että tämä järjestys heijastaa aitoa, totuudenmukaista, syvällistä elämännäkemystä.»[7]

Herbert Read:

»Se mitä varsinaisesti odotamme taideteokselta, on tietty persoonallinen elementti – me odotamme, että taiteilija on, jos ei huomattavan älykäs tai viisas, ainakin huomattavan herkkä. Odotamme hänen paljastavan meille jotain omaperäistä – ainutlaatuisen ja yksilöllisen tavan nähdä maailma.»[8]

Hyvä taide näyttää maailman uudessa valossa, se tekee havaittavaksi tai koettavaksi maailmankatsomuksen, maailmankuvan tai maailman tuntemistavan. Tämä tiedollinen vaatimus ilmenee käytännössä siten, että taideteoksia kehutaan niiden »silmiä avaavan» vaikutuksen tähden. Seuraavassa kolme esimerkkiä maalaustaiteen piiristä. E. H. Gombrich sanoo Vermeeristä:

»Kuin valokuvaaja, joka tahallaan pehmentää kuvansa kovia vastakohtia turmelematta muotoa, Vermeer häivyttää ääriviivat säilyttäen kuitenkin lujuuden ja kiinteyden vaikutelman. Tämä ainoalaatuinen pehmeyden ja tarkkuuden yhdistelmä tekee hänen parhaat taulunsa unohtumattomiksi. Ne panevat meidät näkemään yksinkertaisten asioiden hiljaisen kauneuden uusin silmin.»[9]

Tom Sandqvist kuvailee Dubuffet'n taulun katsomista:

»Seison kuvan edessä, taiteellisen kuvan, kuvan, josta tiedän taiteilijan vastaavan loppuun asti – – Käännyn ympäri, ja näen todellisuuden, mutta uutena, syvänä, rikkaana, toisenlaisena – –.»[10]

Alan Solomon kirjoittaa Jasper Johnsin lippumaalauksista:

»Kun on katsonut lippua tällä tavalla – – täytyy katsoa uudestaan kaikkea, mukaan lukien Maan Isä, Mona Lisa, Coca-Cola-pullot, raha, postimerkit ja ilmoitustaulut. – – Huomaamme että olemme todella sokeita ja että meille voi opettaa uuden tavan nähdä.»[11]

*

Jos taiteen määrittelyssä vedotaan johonkin päämäärien yhdistelmään,[12] ei (määrittelyn yhteydessä) ehkä ole tarpeellista mennä pitemmälle ja ruveta pohtimaan, kuinka »taiteellinen tieto» tai »taiteellinen totuus» eroaa jostakin muusta. Silti näin saatetaan tehdä; sanotaan että taiteen välittämä tieto on toisenlaista kuin tieteellinen tieto, ja tätä täsmennetään esim. sanomalla, että tiede puhuu ulkoisesta todellisuudesta, taide sisäisestä. Mitä tällä voitaisiin tarkoittaa?

Yksi täsmennystapa on sanoa, että tieteessä keskeisiä ovat tosiasiat, taiteessa kokemukset. Taideteoksen päämääränä ei ole vain tuoda julki, miten asiat ovat tai millä tavalla arvokkaita tai arvottomia ne ovat, vaan taideteoksen päämääränä on tehdä vastaanottajalle mahdolliseksi kokea, miltä tuntuu nähdä maailma tietyllä tavalla.

Tällaisesta kokemuksen välittämisestä otan esimerkiksi George Orwellin kertomuksen kouluajoiltaan. Orwell oli kahdeksanvuotiaana muuttanut kotoa sisäoppilaitokseen ja alkanut jälleen kastella vuodettaan. Tätä pidettiin rangaistavana tekona, ja Orwell pyrkii kertomuksessaan tuomaan ilmi, miltä tuntui kuulla aamulla käsky, että oli mentävä ilmoittautumaan rehtorille:

» ›ILMOITTAUDU rehtorille aamiaisen jälkeen!› – – Kirjoitan ILMOITTAUDU isoilla kirjaimilla, sillä sellaisina minä koin ne mielessäni. En tiedä, miten monta kertaa kuulin tuon sanan St Cyprian'sin alkuvuosinani, mutta se tarkoitti hyvin harvoin muuta kuin hakkaamista. Sana kajahti korvissani aina pahaenteisenä, kuin kaukaiset rummut tai kuolemantuomion julistaminen.»[13]

Tässä on käytetty kahta runoudelle tyypillistä keinoa: typografiaa ja vertausta. Näkökokemus isoilla ja pienillä kirjoitetusta sanasta on erilainen, ja tämän eron on määrä kuvastaa koululaisen kuulokokemuksen eroa sanan ›ilmoittaudu› ja muiden sanojen välillä. Eroa täsmennetään vielä vertaamalla sanan kuulemista kaukaisten rumpujen tai kuolemantuomion kuulemiseen (»jos pystyt kuvittelemaan miltä kuolemantuomion julistaminen tuntuu, saat aavistuksen siitä, miltä minusta tuntui»).[14]

Vastaavalla tavalla voidaan runoudelle tyypillisiin tekniikoihin turvautua, kun halutaan antaa esimakua aiemmin kokemattomasta. Sangharakhsita erittelee ensin buddhalaista valaistumisen tilaa jakamalla sen kolmeen osatekijään mutta jatkaa sitten, että »tarkemman käsityksen asiasta voi saada tutustumalla joihinkin buddhalaisissa kirjoituksissa oleviin runollisiin kuvauksiin».[15]

Esimerkkejä taiteen alalta ei ole vaikea löytää. Lukemalla rakkausrunon voidaan saada tuntumaa siihen, miltä tuntuu rakastaa, kuten Anne Sheppard sanoo:

»Rakkausrunous on runoutta, joka on ikään kuin rakastuneen kirjoittamaa ja joka tekee meille mahdolliseksi kuvitella, millaista olisi olla sellainen henkilö, olimmepa itse rakastuneita tai emme.»[16]

Hilary Putnamilla on konkreettinen esimerkki:

»Jos luen Célinen teoksen Niin kauas kuin yötä riittää, en opi että rakkautta ei ole olemassa, että kaikki ihmiset vihaavat ja ovat vihattavia (vaikka väite olisi tosikin – ja olen varma ettei se ole). Sen sijaan opin, miltä maailma näyttää sellaiselle, joka on varma että hypoteesi on oikea. Näen, missä määrin todennäköinen tuo hypoteesi on, millaista olisi jos se olisi totta ja kuinka joku voi ikinä kuvitella sitä todeksi.»[17]

George Orwell moittii Walt Whitmania siitä, että hänen teoksiaan lukemalla ei ole mahdollista kokea niitä tunteita, joista on kysymys: Amerikkalaisten, 1800-luvun puolivälin ihmisten ja kirjojen

»elämäntunne on kevyt, huoleton, sen kokee lukiessaan ruumiillisena tuntemuksena vatsassaan. Tätä Whitman ylisti, vaikka todellisuudessa hän teki sen hyvin huonosti, koska hän on niitä kirjailijoita, jotka kertovat, miltä pitäisi tuntua, sen sijaan että kutsuisi tuon tunteen esiin.»[18]

Esimerkkejä voidaan lisätä kirjallisuuden ulkopuolelta. Katsomalla Dreyerin elokuvan Jeanne D'Arcin kärsimys saadaan tuntumaa siihen, miltä tuntuu seurata kuulusteluja säälien ja ihaillen kuulusteltavaa, joka uskoo asiaansa ja jota vihamieliset ihmiset painostavat. Veronan romaanisiin kirkkoihin tutustuminen antaa vihiä siitä, miltä tuntuu elää uskoen tuonpuoleiseen, siihen että todellisuus on viime kädessä henkinen.

Tällä tavalla olisi siis mahdollista täsmentää taiteen tiedollisen tehtävän tai arvon erityisluonnetta, mutta taidemääritelmän kannalta tällaiset täsmennykset eivät ehkä ole tarpeellisia.[19] Ne voitaisiin siis jättää taideteorian puolelle, jolloin niiden sisältönä olisi esim. seuraavaa:

Luvun tulokset

Tarkastelin kahta vaihtoehtoa esteettisen taidemääritelmän täydentämiseksi, ts pohdiskelin mitä saavutettaisiin vetoamalla instituutioon tai tiedolliseen päämäärään.

Instituutioon vetoaminen on perusteltua, jos halutaan korostaa esim. meidän kuvataiteemme eroa jonkin heimokulttuurin veistoksista. Edellinen on institutionalisoituneempaa kuin jälkimmäinen.

Tiedolliseen päämäärään vetoaminen olisi puolestaan yksi tapa toteuttaa se kahtiajako, josta puhuin jo tutkimukseni alkupuolella: ilotulitus ei ole taidetta, koska siinä ei ole päämääränä tiedollinen arvo; ei odoteta että se näyttäisi maailman uudessa valossa, tekisi havaittavaksi tai koettavaksi maailmankatsomuksen, maailmankuvan tai maailman tuntemistavan.

Olisi tietysti mahdollista edelleen täsmentää sitä tiedollisen arvon tyyppiä, johon vedotaan. Voitaisiin esim. sanoa, että taiteen tieto on »sisäistä». Tällaiset täsmennykset olisi kuitenkin mahdollista jättää myös taideteorian puolelle.

 

sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

Viitteet

[1] Haaparanta ja Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun, s. 7.

[2] Haaparanta ja Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun, s. 7.

[3] Dickie: Art and Romantic Artist, s. 99.

[4] Goodman: Languages of Art, VI 6 s. 255–262.

Tiedollisen arvon nostaminen esteettisen rinnalle tuntuu luontevalta myös historiallisesti, koska idealistisessa estetiikassa kauneus ja totuus nähtiin toisilleen läheisinä. Kau­neus selitettiin idean ilmenemäksi. Jos idea tulee selvästi (tai loistavasti) esiin, saa­daan tietoa tästä ideasta, joka kuuluu varsi­naiseen todellisuuteen. Tosiystävä on myös kaunis, koska hänessä ilme­nee niin kirkkaana ystävyyden idea. Niinpä Hegel voi sanoa: »– – kau­neus ja to­tuus ovat jossain mielessä yhtä ja samaa. Kauniin täytyy nimittäin olla itses­sään totta.» <Hegel: Vorlesungen über die Ästhetik, Bassenge I s. 117/ Knox I s. 111> Jos toisaalta luonnon jäljittely ymmärretään niin, että kyse on aisti­todellisuudessa ilmenevien ideoiden selventämisestä ja täydelli­syyteen saattamisesta, on yhdentekevää, määritelläänkö taide luonnon jäljit­telyksi vai kauneuden tavoitteluksi.

[5] Tolstoi: What is Art? and Essays on Art, s. 17.

[6] Schildt: Taiteilijan sosiaalisesta roolista taidehistorian valossa, s. 78.

[7] Arnheim: Entropy and Art, s. 55–56.

[8] Read: The Meaning of Art, §14 s. 33–35.

[9] Gombrich: Maailman taiteen historia, s. 340.

[10] Sandqvist: Tiettyyn pisteeseen asti, s. 23.

[11] Solomon: The New Art, s. 81.

[12] Oma kysymyksensä on, kuinka välttämättömistä ehdoista päästään riittäviin. Vaikka välttämättömiä päämääriä olisi lueteltu useampia (esteettinen ja tie­dollinen arvo, omaperäisyys jne) ja taiteellista arvoa pidettäisiin niiden koko­naisuutena, ei tunnu hyvältä määritellä, että taiteesta on kyse aina siellä, missä on oikeutettua odottaa taiteellista arvoa. Oikeutetun odotuksen ohella tuntuisi luontevalta vaatia ainakin sitä, että tulos on mielekäs näiden arvojen kannalta tarkasteltuna. Tilanne olisi siis kuin vitsien kohdalla: emme ole val­mii­ta hyväksymään jotakin vitsiksi ennen kuin olemme huo­manneet, missä vitsi piilee. »Jos emme huomaa vitsikkyyttä, miksi enää pu­hua vitsistä» kysyy Ted Cohen. <Cohen: Vitsi, s. 220> Aihetta sivuaa myös B. R. Tilghman. <Tilgh­man: But Is It Art? s. 50–65>

[13] George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomenta­nut Jukka Kemppinen. Porvoo 1984. Sivu 238.

[14] Mainittakoon että tässä tietenkin kuljetaan pitkälle samaa maata kuin Mor­risin ja Routilan ehdotusten esittelyn yhteydessä. Hehän puhuivat taideteos­merkin ikonisesta ja olioistuneesta luonteesta. Nyt kuitenkin näkökulma on toinen. Pohditaan pitäisikö taiteen käsite määritellä viittaamalla kauneus­päämäärän ohella kokemusten ilmaisemisen päämäärään, jonka välineenä erityinen merkkiluonne toimii. Morris ja Routila taas vetosivat tähän merkki­luonteeseen suoraan taiteen määrittelemiseksi.

[15] Sangharakhsita: Valaistumisen ihanne, s. 17.

[16] Sheppard: Aesthetics, s. 29.

[17] Putnam: Meaning and the Moral Sciences, s. 89–90.

[18] George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomenta­nut Jukka Kemppinen. Porvoo 1984. Sivu 69.

[19] Tarpeellisuus riippuu siitä, mistä asioista taide halutaan erottaa. Esim. joulu­kuusenkoristeiden jääminen ulkopuolelle varmistetaan jo viittaamalla yli­päänsä tiedollisen arvon päämäärään.